Satumaisemassa

Elämme sellaisessa. Puuttuu vain muutama kymmenen lisäsenttiä lunta, ja Disney olisi tyytyväinen kuvitukseen. Pakkanen nipistelee, ikkunat ovat kylmänhohkaavia ja ulos tekee mieli lähinnä puuvajalle. Leivinuuni on entistä ihanampi kapistus.

Olemme lasten kanssa kotimiehinä. Kaksi isointa askartelevat joululahjoja. Ovi pidetään kiinni, eikä koputtamatta pääse lähimaillekaan. Keskipoika touhuilee omiaan, pienin kikattelee kanssani isolla sängyllä. Umpioelämää, selvästikin. Mainio tapa viettää vuoden pimeimpiä päiviä. Tunnelma lupaa hyvää, jouluistuvaakin. Loppuviikolla Murmanskinmatkaajakin palaa. Vietämme syntymäpäiviään. Ja laskeudumme joulutunnelmaan (se perinteinen kuusi kotiin -päivä on vielä edessä, manailuineen kaikkineen).

Voi himmeitä päiviä

Täällä ollaan, kotihiirinä jo monettako päivää. Alkuun tykkäsin, nyt en jaksaisi. Isommat lapset vuoronperään vähäkipeitä, nyt uusimpina rokotusreaktiot, kuumeilua ja kipeitä käsiä. Alan väsähtää. Olin suunnitellut tänään vapaapäivän; muutaman joululahjahankinnan nautiskellen vauvaseurasta, kahvilakeikan ja illalle perhevierailun. Muutetaan suunnitelmia, annetaan videoterapiaa potijoille. Harmitus kuitenkin. Liikaa ei ole kodin ulkopuolella elämää, himatuikkuilu on täyttänyt päiviä jo pitkään.

Tehdään tänään siis muita. Askarrellaan synttärikutsut 5-vuotiaalle merirosvolle, viedään ne päiväkotiin. Paistetaan joulutorttuja. Ollaan vaan. Parannellaan. Ehtii myöhemminkin. Ja vauvaseuraa riittää.

Juuri sellainen

Hurmaava. Ihmeellinen. Raivostuttava. Suloinen. Seitsenvuotias. Viisivuotias. Kaksitoistavuotias. Viisikuinen. Ja kolmekasi.

Kuka tässä kasvattaa, ja ketä?

Onneksi se neljävitonen tasapainottaa aina ehtiessään.

Pakkassellainen

Kuura. Liukas. Kirkas. Jäätynyt sade maassa. Kosteus joka ei kuivu. Huurre jää.

ihan pian, pyörät vajaan, talvikengät kellarista, pahvilaatikot pihasta, puut liiteriin, talvirenkaat, tumput. Ihan pian.

Kissojen viikset ja kasteiset kukat

Tarvitaan kaukanaoloja että voi olla lähellä. Tarvitaan muistutuksia, uudelleen ja uudelleen. Mieli rakentaa, tottumus purkaa, aika elää omaa elämäänsä.

Kun sytyttää kynttilän, kun on hämärä ja huomenna ensimmäinen päivää pidempi yö, kun ilta-aurinko valaisee yhtäkkiä pilvenraosta sen kaikkein keltaisimman koivunlatvan. Kun ihastuu ja ihailee ja riemuitsee sitä miten oma lapsi osaa, miten ne kaikki osaavat, niitä on ja rakkautta on ja tuntuu joka solussa. Kun löytää juoksemisen saadakseen omaa aikaa, ja oppii nauttimaan siitä. Kun osaa jo viimevuotista enemmän saada leivinuunin lämpimäksi, nyppiä enemmän rikkaruohoja kuin istutettuja, vähän jo tietää mitä seuraavaksi tehdä. Kun katsoo miten ne kasvavat, oppivat, ihastuttavat ja raivostuttavat. Miettii oppiiko itse, ja mitä, ja muistaako oppimaansa. Tajuaa miten on etuoikeutettu monessa, ei vähiten rakkaudessa. Siinä että villasukat riittävät, ja että joku pienistä ja vähän isommistakin halaa, ainakin kerran päivässä.

Yhdeksän

Tammihelmimaalis ovat hujahtaneet ohitseni. Väsymystä, arkea, töitä. Kiireitä ja ei. Pakkopullaakin. Nyt valompaa. Päivät niin pitkiä, valoisia, metriset kinokset pihalla vajuvat joka päivä. Aamuauringon puolella jo nurmea. Iloitsen. Harpon puutarhakirjasta toiseen, teen pihasuunnitelmia öisin herätessäni.

Listaan asioita. Ennen toukokuun loppua makuuhuoneen seinien maalausta, tyttären katto valkoiseksi, kaappien ja huonekalujen järjestelyä, yrttimaan laitto (jos lumet koskaan katoavat), puuttuvien tavaroiden etsiskelyä, sitä, tätä, tuota. Listaus hengästyttää, mutta niin tekee arkikin, konkreettisesti.

Valmista tulee kun on tullakseen. Sitä odotellessa. Ja vappua.

Ajan kulua, ajankulua

Arki liukuu tasaisella vauhdilla. Niin tasaisella, että iltaisin (ja perjantaisin) huokailen hämmästyneenä; nytkö se meni, joko se oli. Sainko mistään kiinni?

Pimein pimeä alkaa väistyä. Eilen töistä lähtiessä oli vain hämärä. Tänään olen jopa ollut ulkona valoisaan aikaan. En näköjään masennu pimeästä, olen vain väsynyt ja vetämätön. Oivallista talviuniainesta.

Menoa hillitsee vähän myös raihnaisuus. Aiemmista poiketen olen fyysisesti väsynyt. Jokin virheliike tai painopisteen muutos on saanut alaselkäni oireilemaan, jokin painaa iskiashermoa epämääräisen epäsäännöllisesti. En ole tottunut olemaan raihnainen, fyysinen vaivaisuus jotenkin epämääräisesti ahdistaa mieltä. Muuten olo on hyvä ja kirkas.

Tiedossa on pätkä miehettömiä viikonloppuja, lasten kanssa hummailemista, sensellaisia. Koska lomaa ei ole eikä tule, aion ottaa viikonloput sellaisina. Luvassa on siis monta lomaa!

Uusi..

- uusi vuosi

- uusi kalenteri seinällä, uudet sivut laukussa raahattavassa kalenterikirjassa

- tarrat uudessa kalenterissa

- uutta varten vaihdettu auto, uusi

- iloisia asioita ja assosiointia

- kaikki lapset kotona lomareissujen jälkeen

- ulkoistettu joulukuusi (enää vain noin miljoona neulasta mattojen alla, päällä ja välissä)

- edellämainitusta syystä avaralta tuntuva alakerta

- kaksi työpäivää tällä viikolla

- kaksi vapaapäivää tällä viikolla

- pakkanen ulkona, villasukat ja lämpö sisällä

- leivinuuni

- sämpylät, ehkä taas viikonloppuna

Mitä on oikein toivoa?

Jos saa tehdä uudenvuoden toivomuksia, onko oikein toivoa eitoivottuja? Voiko olla itsekäs, tai toisen puolesta itsekäs, tai vain väsynyt (ja toivoa muutosta, tavalla millä tahansa)?  Ja jos toivookin väärin, ja toive toteutuu (väärin), kestääkö toivoja toiveensa seuraukset?

Mitä voi ja pystyy tekemään (etänä, vieläpä), jos muutosta ei voi tehdä, toista ei voi parantaa, tilannetta ei voi muuttaa, eikä toisen jaksamiseen vaikuttaa kuin näennäisesti? Voiko silloin toivoa loppua, jonkinlaista loppua asioille? Kamalan monimutkaisia, pitkällisiä ja mahdottomia pohdintoja. Eikä ratkaisuja synny, toivoen tai toivomatta…

Tauko, katko, kaamos

Ja nyt valoa kohti. Joulu, siunattu joulu on täällä. Kiireen, väsymyksen ja kaaoksen keskellä olemme nauttineet. Hämärä on sinistä, pimeä on pehmeää, ruoat hyviä ja vapaapäivät ansaittuja.

Päivien lyheneminen on nyt ohi, lähdemme valoa kohti (hiljalleen, tiedän, muistankohan?).

Lupauksia itselle, perheelle, jaksamiselle…