Pakkassellainen

Kuura. Liukas. Kirkas. Jäätynyt sade maassa. Kosteus joka ei kuivu. Huurre jää.

ihan pian, pyörät vajaan, talvikengät kellarista, pahvilaatikot pihasta, puut liiteriin, talvirenkaat, tumput. Ihan pian.

Kissojen viikset ja kasteiset kukat

Tarvitaan kaukanaoloja että voi olla lähellä. Tarvitaan muistutuksia, uudelleen ja uudelleen. Mieli rakentaa, tottumus purkaa, aika elää omaa elämäänsä.

Kun sytyttää kynttilän, kun on hämärä ja huomenna ensimmäinen päivää pidempi yö, kun ilta-aurinko valaisee yhtäkkiä pilvenraosta sen kaikkein keltaisimman koivunlatvan. Kun ihastuu ja ihailee ja riemuitsee sitä miten oma lapsi osaa, miten ne kaikki osaavat, niitä on ja rakkautta on ja tuntuu joka solussa. Kun löytää juoksemisen saadakseen omaa aikaa, ja oppii nauttimaan siitä. Kun osaa jo viimevuotista enemmän saada leivinuunin lämpimäksi, nyppiä enemmän rikkaruohoja kuin istutettuja, vähän jo tietää mitä seuraavaksi tehdä. Kun katsoo miten ne kasvavat, oppivat, ihastuttavat ja raivostuttavat. Miettii oppiiko itse, ja mitä, ja muistaako oppimaansa. Tajuaa miten on etuoikeutettu monessa, ei vähiten rakkaudessa. Siinä että villasukat riittävät, ja että joku pienistä ja vähän isommistakin halaa, ainakin kerran päivässä.

Yhdeksän

Tammihelmimaalis ovat hujahtaneet ohitseni. Väsymystä, arkea, töitä. Kiireitä ja ei. Pakkopullaakin. Nyt valompaa. Päivät niin pitkiä, valoisia, metriset kinokset pihalla vajuvat joka päivä. Aamuauringon puolella jo nurmea. Iloitsen. Harpon puutarhakirjasta toiseen, teen pihasuunnitelmia öisin herätessäni.

Listaan asioita. Ennen toukokuun loppua makuuhuoneen seinien maalausta, tyttären katto valkoiseksi, kaappien ja huonekalujen järjestelyä, yrttimaan laitto (jos lumet koskaan katoavat), puuttuvien tavaroiden etsiskelyä, sitä, tätä, tuota. Listaus hengästyttää, mutta niin tekee arkikin, konkreettisesti.

Valmista tulee kun on tullakseen. Sitä odotellessa. Ja vappua.

Ajan kulua, ajankulua

Arki liukuu tasaisella vauhdilla. Niin tasaisella, että iltaisin (ja perjantaisin) huokailen hämmästyneenä; nytkö se meni, joko se oli. Sainko mistään kiinni?

Pimein pimeä alkaa väistyä. Eilen töistä lähtiessä oli vain hämärä. Tänään olen jopa ollut ulkona valoisaan aikaan. En näköjään masennu pimeästä, olen vain väsynyt ja vetämätön. Oivallista talviuniainesta.

Menoa hillitsee vähän myös raihnaisuus. Aiemmista poiketen olen fyysisesti väsynyt. Jokin virheliike tai painopisteen muutos on saanut alaselkäni oireilemaan, jokin painaa iskiashermoa epämääräisen epäsäännöllisesti. En ole tottunut olemaan raihnainen, fyysinen vaivaisuus jotenkin epämääräisesti ahdistaa mieltä. Muuten olo on hyvä ja kirkas.

Tiedossa on pätkä miehettömiä viikonloppuja, lasten kanssa hummailemista, sensellaisia. Koska lomaa ei ole eikä tule, aion ottaa viikonloput sellaisina. Luvassa on siis monta lomaa!

Uusi..

- uusi vuosi

- uusi kalenteri seinällä, uudet sivut laukussa raahattavassa kalenterikirjassa

- tarrat uudessa kalenterissa

- uutta varten vaihdettu auto, uusi

- iloisia asioita ja assosiointia

- kaikki lapset kotona lomareissujen jälkeen

- ulkoistettu joulukuusi (enää vain noin miljoona neulasta mattojen alla, päällä ja välissä)

- edellämainitusta syystä avaralta tuntuva alakerta

- kaksi työpäivää tällä viikolla

- kaksi vapaapäivää tällä viikolla

- pakkanen ulkona, villasukat ja lämpö sisällä

- leivinuuni

- sämpylät, ehkä taas viikonloppuna

Mitä on oikein toivoa?

Jos saa tehdä uudenvuoden toivomuksia, onko oikein toivoa eitoivottuja? Voiko olla itsekäs, tai toisen puolesta itsekäs, tai vain väsynyt (ja toivoa muutosta, tavalla millä tahansa)?  Ja jos toivookin väärin, ja toive toteutuu (väärin), kestääkö toivoja toiveensa seuraukset?

Mitä voi ja pystyy tekemään (etänä, vieläpä), jos muutosta ei voi tehdä, toista ei voi parantaa, tilannetta ei voi muuttaa, eikä toisen jaksamiseen vaikuttaa kuin näennäisesti? Voiko silloin toivoa loppua, jonkinlaista loppua asioille? Kamalan monimutkaisia, pitkällisiä ja mahdottomia pohdintoja. Eikä ratkaisuja synny, toivoen tai toivomatta…

Tauko, katko, kaamos

Ja nyt valoa kohti. Joulu, siunattu joulu on täällä. Kiireen, väsymyksen ja kaaoksen keskellä olemme nauttineet. Hämärä on sinistä, pimeä on pehmeää, ruoat hyviä ja vapaapäivät ansaittuja.

Päivien lyheneminen on nyt ohi, lähdemme valoa kohti (hiljalleen, tiedän, muistankohan?).

Lupauksia itselle, perheelle, jaksamiselle…

Kutkuttavaa, jouluistakin

Ne löytyivät sittenkin! Olkipukit, turunmummin lumiukko, sekalainen kasa erilaisia joulukoristeita (myös ne lasten – kunkin vuorollaan – tekemät muotopuolet mutta sitä hellyyttävämmät tontut). Samaan laatikkoon olin pakannut myös jouluelokuvia ja joulukirjoja. Esikoinen kehrää tyytyväisyyttään Melukylän joulun parissa. En ole vielä näyttänyt hänelle kuvitettua Saiturin joulua.

Tärkeimmät on tiedotettu. Rauhallinen ja onnellinen mieli. Vähän parisuhteellisia mutkia matkassa ensimmäisen talvimyrskyn ja ensimmäisen ensi-illan myötä, mutta ensinmainittu on onnellisesti ohi, ja toinenkin viikon kuluttua. Rauhoittuvaa siis siinäkin mielessä.

Nyt iltateetä, viikonloppuna adventinviettoa lasten kanssa (mies työmatkalla Porvoossa ja kurssitapaamisessa Helsingissä), pipareita (kun vain osaisin valita ohjeen) ja joulukalentereita. Onnellinen, mainitsinko?

Pimeä pehmeä

Arkipäivät soljuvat rataansa. Ajan kulumisen huomaa useimmiten siitä, ettei kukaan ole ehtinyt tai jaksanut imuroida yläkertaa. Kynttilänvalo korvaa puutteen. Emme jaksa hermostua.

Ensilumi valaisi koko maiseman. Pihalle kurvailtiin pulkkareittejä (muistanko ensi vuonna että ojaan on maailman ihaninta laskea pulkalla?). Sitten vesisade ja liukkaus, maisema on mustana taas. Pakastuvaa, ehkä kuitenkin. Toivon valkoista lisää, enemmänkin.

Mieli askartelee muutoksissa. Pidämme vielä salaisuutta, haudomme ja hellittelemme asiaa. Jouluksi se on kuitenkin paljastumassa. Olen ihmeellisen rento, tuntuu kuin vihdoin vihdoin tämä olisi minun elämääni, meidän elämäämme, en enää tilivelvollinen äidilleni. Olipa aikakin tämän tulla; jospa seuraavat 37 vuotta olisivat omiani? Kaikella rakkaudella, äiti on tärkeä yhäkin – mutta elämäni, arkeni, rakkaani ovat minun.

Pimeän pehmeän lisäksi joulukutkutusta. Ensimmäinen oma joulu, omassa paikassa, omien kesken. Nautin sen ajattelusta etukäteen, vaikka työtyö viekin arjesta enemmän kuin ennen, ajallisesti. Ajatuksellisesti varmaan vähemmän. Ensimmäistä kertaa teen työtä, jota en mieti muualla. Huvittavaa.

Muistiinpanoja itselle: sytytä niitä kynttilöitä, nauti puhtaiden lakanoiden tunteesta, nuuhki glögiä, vie linnuille pähkinöitä. Joulutuoksuttele kotona, herkuttele pienesti ja hyvällä, iloitse arkielämästä juuri nyt. Nuku tarpeeksi, vietä hämäränhyssyä, pelaa lasten kanssa. Neulo keskimmäisen kaulaliina valmiiksi.

Miten kiitää aika

Olen neljättä viikkoa työssä. Siellä keikahtelee. Kevyeksi puolivuotiskaudeksi ajattelemani saattaakin kääntyä työteliäämmäksi. Onneksi puolivuotinen pitää paikkansa, sen tiedän jo. Olen onnistunut oppimaan pakosta jonkinlaisen projektikaaren aiemmissa, osaan mitoittaa jaksamistani enemmän niin kuin jatkuvaan loputtomaan.

Pikkupoikien hoitopäivät sujuvat. Niin ihanaa paikkaa kuin aiempi päiväkoti ei ole kuitenkaan täällä olemassa. Kaipaan sinne! Varmasti pojatkin, mutta ennenkaikkea minä. Siellä oli joku ihana, herkkä kohta – koko perheeni oli aidosti tärkeä, samoin kaikki kaksikymmentä muutakin perhettä. Sielu sai hoitoa lastenhaun ohella. Niin ikävä!

Pimeä on laskeutunut tänne. Pakkanen puree pihlajan viimeiset marjat huurteisiksi, niin kauniita. Ruoho ja pihakivet kimaltavat, lapset nauttivat talvihaalareistaan. Muistin viimeinkin hyötää hyasintit, tuskin enää jouluksi ehtivät. Lueskelen talvikirjoja, joulutunnelmia, uskon että tästä tulee ihana joulu.

Onnenhetkiä on tulevassa, paljonkin, isojakin. Pienin askelin niitä kohti.