E-l-o-k-u-u

Ihmeellinen elokuu on jälleen alkanut. Ennen, entisessä elämässä, lomakuukauteni. Aloitettu puistojazzilla. Jatkettu vadelmia keräten ja Saimaalla. Päästetty irti kesäkiireestä, etsitty viilenevien pimeiden iltojen pitkät helmat.

Nyt niin erilaista. Valo jatkaa, vaikka vähenee, en saa pimeästä kiinni ennen kuin se hyökyy monen kuukauden ajaksi yllemme. Lämmintä riittää, sitäkin, mutta jo erilaista. Ja valo eri väristä kuin viikko, kuukausi sitten. Kyllästynyttä. Vadelmat Kemijokiyhtiö leikkasi alas viime kesänä, nyt ei niistä riitä.

 

Olen tässä taas, alussa taas

Joskus ihmiseksi kasvaminen on kamalan hidasta. Toisilla siihen kuluu ainakin neljäkymmentä vuotta.

Hain salasanan, uuden, etsin sivuhistoriasta mitä ja kuka olen. Mietin mitä ja miksi ja miten. Tarpeetonta, ehkä. Sillä nyt tässä, nyt tässä.

Hukassa

Olen hukannut (taas) tämän blogin salasanan. Välillä muistan, välillä en. Outoa.
Pojista vanhimmat ovat yskineen kuin – keuhkotautiset. Heidän huoneensa katonmaalaus on edistynyt arviolta neljäsosaan. Vanhin lapsi teiniangstaa ja kadottelee puhelintaan, vihaa vanhempiaan ja kostaa pienemmille kertomalla ettei joulupukki ole totta.
Mies kokoustaa ja näyttelee. Kukaan ei rakenna, vaikka pitäisi jo. Ikkunoita ei ole pesty, ja kaapinovetkin ovat nuhrussa. Mikä tämä tilanne oikein on?

Koetan palautua tiukasti takaisin olevaiseen, mutta vaikeaa se on. Vähän hukassa.

Yllättävää.

Kesällä syntyi häivähdys uudenlaisesta mahdollisuudesta. Ensin nauroimme sille, sitten se kiinnosti, sillä lailla salaa ettei itselleenkään tunnustanut että kiinnosti. Tuntui hyvältä, kutkutti. En antanut itseni ennaltaelää kovin pitkälle, päätin ajatella sitä myöhemmin, makustelin vain vähän ja salaa.

Luonnollista on, että se ei toteutunut, mahdollisuus. Olin reipas, luettelin hyvät puolet olevaisesta, päätin nauttia. Sitten sen ainoan joka tiesi viesti toi kyyneleet silmiin. Sen jälkeen onkin itkettänyt kaikki, West Wingin ykköskauden jaksoista alkaen. Minulla on ikävä kotiin.

Valkoista

Joulukuussa kaipasin kymmenen senttiä lisää. Lunta. Nyt teen lumitöitä tunnin, kaksi päivittäin eikä tulosta näy. Taitaa olla aika luovuttaa. Kevät viimeistään korjaa tilanteen, eikö? Nyt vain iloitsen valosta. Pienin myös. Olen pirteämpi kuukauden kestäneen talviunen ja himmailun jälkeen. Valolla lienee osansa, ehkä myös piikkimatolla tassuttelusta aamuisin. Kymmenen askelta (viisi kummallakin jalalla) irvistellen, sitten pukeutuminen ja päivää.

Olen kiintynyt kotiin ja perheeseen. En paikkakuntaan. Tunnen itseni edelleen irralliseksi, teen mielelläni pyrähdyksiä arjen ulkopuolelle. Pitääkö paikkoihin kiintyä? Voinko elää tyytyväisenä näin? Työtyytyväistä oloa odottelen joka tapauksessa saapuvaksi vasta syksylle.

Kovin mitäänsanomaton postaus, mutta ehkä tästä. Tunnen eläväni niin pientä ja päänsisäistä elämää, että sen pukeminen luettaviksi sanoiksi on outoa. Niinkuin tikusta asiaa, tai jotain. Tässä valkoisessa kuplassani, hups ja hei.

Satumaisemassa

Elämme sellaisessa. Puuttuu vain muutama kymmenen lisäsenttiä lunta, ja Disney olisi tyytyväinen kuvitukseen. Pakkanen nipistelee, ikkunat ovat kylmänhohkaavia ja ulos tekee mieli lähinnä puuvajalle. Leivinuuni on entistä ihanampi kapistus.

Olemme lasten kanssa kotimiehinä. Kaksi isointa askartelevat joululahjoja. Ovi pidetään kiinni, eikä koputtamatta pääse lähimaillekaan. Keskipoika touhuilee omiaan, pienin kikattelee kanssani isolla sängyllä. Umpioelämää, selvästikin. Mainio tapa viettää vuoden pimeimpiä päiviä. Tunnelma lupaa hyvää, jouluistuvaakin. Loppuviikolla Murmanskinmatkaajakin palaa. Vietämme syntymäpäiviään. Ja laskeudumme joulutunnelmaan (se perinteinen kuusi kotiin -päivä on vielä edessä, manailuineen kaikkineen).

Voi himmeitä päiviä

Täällä ollaan, kotihiirinä jo monettako päivää. Alkuun tykkäsin, nyt en jaksaisi. Isommat lapset vuoronperään vähäkipeitä, nyt uusimpina rokotusreaktiot, kuumeilua ja kipeitä käsiä. Alan väsähtää. Olin suunnitellut tänään vapaapäivän; muutaman joululahjahankinnan nautiskellen vauvaseurasta, kahvilakeikan ja illalle perhevierailun. Muutetaan suunnitelmia, annetaan videoterapiaa potijoille. Harmitus kuitenkin. Liikaa ei ole kodin ulkopuolella elämää, himatuikkuilu on täyttänyt päiviä jo pitkään.

Tehdään tänään siis muita. Askarrellaan synttärikutsut 5-vuotiaalle merirosvolle, viedään ne päiväkotiin. Paistetaan joulutorttuja. Ollaan vaan. Parannellaan. Ehtii myöhemminkin. Ja vauvaseuraa riittää.

Juuri sellainen

Hurmaava. Ihmeellinen. Raivostuttava. Suloinen. Seitsenvuotias. Viisivuotias. Kaksitoistavuotias. Viisikuinen. Ja kolmekasi.

Kuka tässä kasvattaa, ja ketä?

Onneksi se neljävitonen tasapainottaa aina ehtiessään.

Pakkassellainen

Kuura. Liukas. Kirkas. Jäätynyt sade maassa. Kosteus joka ei kuivu. Huurre jää.

ihan pian, pyörät vajaan, talvikengät kellarista, pahvilaatikot pihasta, puut liiteriin, talvirenkaat, tumput. Ihan pian.

Kissojen viikset ja kasteiset kukat

Tarvitaan kaukanaoloja että voi olla lähellä. Tarvitaan muistutuksia, uudelleen ja uudelleen. Mieli rakentaa, tottumus purkaa, aika elää omaa elämäänsä.

Kun sytyttää kynttilän, kun on hämärä ja huomenna ensimmäinen päivää pidempi yö, kun ilta-aurinko valaisee yhtäkkiä pilvenraosta sen kaikkein keltaisimman koivunlatvan. Kun ihastuu ja ihailee ja riemuitsee sitä miten oma lapsi osaa, miten ne kaikki osaavat, niitä on ja rakkautta on ja tuntuu joka solussa. Kun löytää juoksemisen saadakseen omaa aikaa, ja oppii nauttimaan siitä. Kun osaa jo viimevuotista enemmän saada leivinuunin lämpimäksi, nyppiä enemmän rikkaruohoja kuin istutettuja, vähän jo tietää mitä seuraavaksi tehdä. Kun katsoo miten ne kasvavat, oppivat, ihastuttavat ja raivostuttavat. Miettii oppiiko itse, ja mitä, ja muistaako oppimaansa. Tajuaa miten on etuoikeutettu monessa, ei vähiten rakkaudessa. Siinä että villasukat riittävät, ja että joku pienistä ja vähän isommistakin halaa, ainakin kerran päivässä.