Sisäinen solarium

ei vaan kovalevy alkaa täyttyä uhkaavasti. Unohtelen asioita, ärsyynnyn, en jaksa keskittyä. Koko sielu ja mieli (kai pian kroppakin) huutaa pysähtymistä ja keskittymistä. Mieli tekee ihan vietävästi tarttua johonkin käsillä tehtävään, mutta kun aika on niin tiukilla en tartu. Kesken jättäminen ahdistaisi vielä enemmän. Huomenna työpäivän jälkeen voisin kuitenkin upottaa kädet taikinaan. Pullia tai muffinsseja ehtii aina leipoa, ja se jo irrottaa työmietteistä. Tieto siitä, että sunnuntai-aamuna on edessä kolmen tunnin rupeama tuntuu vievän ilon koko viikonlopusta. Kaipaan niin vapaata, kellotonta, aivotonta aikaa. En jaksa edes lukea mitään yhtään enemmän keskittymistä vaativaa. Lomalla sitten.

Onneksi jotain olen opetellut (hitaasti mutta pikkuhiljaa….). Tajuan sammuttaa radion, television, hoitaa kotitöitä automaattiohjauksella, ostaa imurointipalvelua tyttäreltä. Pysähtyä iltasatujen ajaksi olemaan kokonaan läsnä. Ensi viikolla enemmän, nyt keskityn selviytymiseen. Toukokuu on sirpaleisine töineen ja arkineen ollut vähän liian paljon.

Mies on ollut poissa yhden viikon viidestä. Onnittelen itseäni hyvinselvitystä 20%:sta. Hyvä vaimo. Arjen väsyttävyyden huomaa, kun työsirpaleiden lisäksi onkin kotona ainoa kolmelle. Hetkien jakaminen onkin iso asia! Ja se, että kuulee toisen laittavan iltapalaa pienille, istuu yksin ja on vain. Syksyllä arvostan!

Rakkaus alkaa juuri niin…

… aika jos sattuu kohdalleen, kun aistii tietynlaiset tuoksut…

Tuomentuoksu on huumaava. Keskimmäisen tarhamatkalla kuljen joka päivä lakkiaismäen kautta, kirkon pihamaalla. Valkoisina ryöppyvät tuomet liittyvät kaikkiin elämäni kouluvuosiin. Ensin vuosien ajan kävimme ihailemassa itseämme paljon vanhempia valkolakkeja, ruusumerta ja tuttuja kasvoja. Sitten olimme siellä itse (sinä vuonna satoi, ja palelimme, sen muistan), märät tuomenkukat roikkuivat lähipuissa. Nyt tyttären koulun kevätjuhla vietetään tuossa samalla kirkonmäellä, ja kuljemme kirkkoon tuomien alitse. (Äitini inhoaa tuomentuoksua, saa siitä päänsärkyä ja väittää hajua kissanpissan toisinnoksi. Minä olen päättäväisesti eri mieltä. Tuomet tuoksuvat koululta.).

Nuoruudenrakkauden tuoksu on lehmusten tuoksu. Koulun liepeillä urheilukenttä, sen ympärillä lehmuksia, sama tuoksu Suuren Rakkauden kotitiellä. Lukemattomat tunnit jotka istuin noiden puiden alla ja katsoin ihaillen hänen juoksuaan jalkapallokentällä. Välitunnit ja karkaamiset kioskille, lehmusten alle. Tuoksu, koko kevät ja kesä aina juhannukseen asti. Vien nuorimmaisen hoitoonsa samojen lehmuksien alta, jalkapallokentän liepeille. Tarpeetonta sanoa, että vedän joka aamu syvään henkeä, ja sielussa häilähtelee heltymys. Olimme niin kovin nuoria…

Kesämökki ja mökin tavarat tuoksuvat lapsuudelta. Serkuilta, ukkossateilta, ikuiselta uimiselta huulet sinisinä, tienposken ahomansikoilta. Talven jälkeen kostealta, auringonpaahtamalta pölyltä. Salaisuuksilta, käärmekiveltä, heinälläsoittelulta, soutuveneeltä. Turvallisilta riitelyiltä, intiaanileikeiltä, Mattosaarelta. Kaikki oli ehjää ja kokonaista, ja luulin sen ringin kestävän kaiken. Vasta aikuisena – onneksi – minulle ja serkuille aukeni moni hajallaollut seikka vanhemmistamme.

  on äitini isän tekemä ja mökiltä pelastettu. Äiti muistaa sen ensimmäisestä ja ehkä rakkaimmasta lapsuudenkodistaan Ikolanharjulta, minä vain saunamökin tuvasta. Kermanvalkoinen kaipaa uusimista, ja uudet posliininupit eivät sovi reikiin vielä. Mies lupasi porata oikeamman kokoiset reiät niille. Komuutin tuoksu tuo mökin kotiin, sen ulkonäkö ilahduttaa minua joka kerran kun katson olohuoneen nurkkaan. Pari talvea sitten mökille murtauduttiin, ja pahantekijät iskivät komuutin pintaa kirveellä. Vaurio on peitetty kaitaliinoin, mutta jonain päivänä haen apua sen korjaamiseen. Nyt vain nautin.

Nautimme kahdestaan

Helatorstaista Tallinnassa. Karkumatka arjesta, lapset kotona ihanan mummansa kanssa. Vapaata, rentoa. Mukulakivikatuja, terassipyrähtelyä. Kevätaurinkoa, hellää väsymystä, keskiaikaisia herkkuja ja hienoja hetkiä. Ilo keskustella keskeytyksettä, huomata että sanoja vielä riittää. Herkuttelua mielelle ja keholle, kaikin tavoin. Toompeanmäki, vanhankaupungin katot, huikaisevan sininen taivas.

Irtiotto on joskus niin tarpeellista!

Hitaita hetkiä kevääseen

Hitaita nimenomaan kevään tulon viipyillessä viileän ja sateen takana. Ensimmäiset heleänvihreät näkyvät jo. Lupauksia lisääntyvästä on – mutta kylmä sade ei lupaile, se viivyttää. Tahtoisin jo keväämmän!

Toukokuuhun on pakkautunut niin paljon pientä sälää. Eniten työkiirehdintää ja omituisia aikatauluja, sekä minulle että miehelle. Sielu kaipaa taukopaikkaa, hengähdystä ja mahdollisuutta työstää asioita ja suunnitella. Pyöritämme taas monta vaihtoehtoa, mietimme mitä ja miten, ja  ennenkaikkea milloin. Viidessä meissä on paljon suunnittelemista, ja kun varmat asiat ovat toisaalla ja epävarmat toisaalla, on vaikea löytää missä me olemme, ja miten.

Prosessin kehitystä kai kuvaa parhaiten se, että olemme alkaneet oppia keskustelemaan. Alkuaikoina koin itseni aina kovin, kovin uhatuksi Suurissa Muutoskeskusteluissa. Miehen analyyttinen, järkevä keskustelu kuullosti minusta pelottavalta, minä ja puheen myötä muodostuvat mielipiteeni eivät kelvanneet, en osannut perustella samantasoisesti ja jätin kesken, itkin ja lopetin. Varmaan oppija olen ollut minä – toisaalta mies on oppinut antamaan aikaa minulle ja tavalleni hakea mitä mieltä oikein olen. Ehkä.