Keskikesä alkaa tänään

Ensimmäisen kesäviikon vietän vielä työpaikalla. Haluan siivota pöytää (ja haaveilla salaa etten ehkä palaisi), tänään raivaan päivän päätteeksi jo vähän.

Kotona olen kolmisin, pienten poikien kanssa. Esikoinen – kymmenvuotias noitalapseni – on toisella laidalla maata, kesätyössään näyttämöllä, onnea uhkuen. Mies siellä hänen turvanaan, töissä itsekin. Viikko vielä, sitten mekin lehahdamme luokseen.

Juhannus niin aurinkoinen, kaunis. Minä väsynyt, raato, en jaksanut seurustella. Ensi kerralla enemmän. Nyt ei ollut mistä jakaa. Loma tulee tarpeeseen, ja hyvä niin. Hurjista ratkaisuista haaveilen, silti!

Juhannusruusun tuoksua

Keittiön pöydänpäädyssä on ehkä rakkain kaappimme. Se palveli pitkään läheisen sisustusliikkeen astiatelineenä, ja henkaritangon tilalle kauppias oli teettänyt siihen tukevat puuhyllyt. Kun liike lopetti toimintansa, kaikki tavarat myytiin 20-50% alennuksella. Vasta hamstrattuani kaikkea pientä ihanaa, tajusin myynnin koskevan myös kalusteita. Häälahjarahoista jäi Prahanmatkan jälkeen sopiva summa, ja käytyämme molemmat erikseen silittelemässä kaappia, se muutti meille. Vanhat ovet ovat tallella, ja tätä nykyä makuuhuoneessa, sängynpäätyinä. Siihen ne ovat vähän liian kapeat, mutta niin kauniit, että haluan pitää ne esillä.

Eilen pikamökkeilimme. Mukana äiti ja veli, sekä pienet. Lapsuuden rakaspaikka myydään syksyllä, henkäilemme sitä kun vielä voimme.  Äänet, puiden värinä tuulessa, järven timantit. Paikka, joka on täynnä hiljaisuutta pitää sisällään lapsuuden äänet, huudot, naurun.

Pihan juhannusruusu kukki. Satoja piikkejä varoen poimin siitä oksia maljakkoon. Siinä ne tuoksuvat, keittiön pöydällä hääkaapin edessä. Tuoksussa sekoittuvat menneet ajat, terälehtien hennonkermainen väri, mummi – äidinäiti – joka kirjailijanuransa keskellä istutti kalliomaisemaan juhannusruusun. Kaapin hyllyillä on hullunkurinen sekamelska kaikkea: aurinkoisimmat kahvimukit, muka-antiikkinen kello, lasipurkillinen viinipullonkorkkeja. Rakkaita kulhoja, keittokirjoja, säilyketölkkejä (hamsterimainen turvallisuudentarpeeni järkkyy, jos talous on liian pitkään ilman tomaattimurskaa), viini- ja calvadospulloja, kynttilöitä. Pöydän vierellä puusohva, joka sekin odottaa aikaa restauroinnille. Pariin neliömetriin niin paljon.

Jäin miettimään

miksi toisille sanat ja sanomiset ovat niin erilaisia. Miksi yksi löytää kannustavia, kehuviakin sanoja makeilematta, alleviivaamatta, ja toinen sanoo niukalti, vähän sinne päin muttei ainakaan kehuakseen. Onko itä- ja länsisuomalaisessa kielessä (ja mielessä) niin isoja eroja? Onko sallittua kehua retostaa silloin, kun vähäkin kehun aihe on (ajatuksena, että se kannustaa, rohkaisee, parantaa), vai pitääkö aina pelätä kehun pysäyttävän kehittymisen? Pitääkö löysäpäisesti suusta päästetystä kauniista sanasta kantaa huonoa omatuntoa, miettiä miten se nyt taas luulee itsestään liikoja. Pitääkö kehuttomuus ja niukka ilmaisu aina vain hyväksyä koska toinen nyt vain on sellainen ilmaisultaan. Saako ja pitääkö omaa viestiä muuttaa ja pehmentää niin, että vastaanottaja voi poimia siitä itselleen, omalla kielellään, vai onko se minuuden myymistä. Miksi itäsuomalaista väsyttää kaivaa kehua kuin suota kuokalla, miksi länsisuomalaista hävettää jos tuli liian hyväksi haukuttua. Miksi sanat ovat tiellä, kun ajatukset olisivat yhtä ja sanojen tulkinnat toista.

Ja kyllä, minä olen se itäsuomalainen, sanoilla liekutettu, ihanasti kehuttu, kielellä mielellä pidetty. Ja Hän, sanoo vain aiheesta, ja silloinkin “ei tästä mitään vikaa puutu”.

Edit (saman viikon perjantaina) viikon niukuttelun (niukkaa viestintää, epäaikuismaista piilokiukuttelua) jälkeen väsynyt puhelinkeskustelu liian pitkien työpäivien jälkeen. Emme jaksaneet edes riidellä (minäkään en tainnut itkeä kertaakaan). Juhannussuunnitelmia valmistui, ja tänään tekstiviesti “Anteeksi mustavalkoisuuteni, hyvä että puhuttiin. Olet rakas.”

Iltasadetta

Perjantaina ajamme poikien kanssa hellesäässä Helsinki-Vantaalle hakemaan odotetun isin kotona käymään. Perillä mies toteaa meidän ajaneen lähes tyhjällä renkaalla (moottoritietä, 120 km / h, ohitellen). Rengas täytetään ja ilma pysyy siinä. Enkelit matkassa, jälleen.

Lauantain vietimme pienperheenä, kun tytär oli isänsä luona. Loikoilua, pyykinpesua, yhdessäoloa, kahvit parvekkeella, kummallekin pienelle oma aikuinen luku- ja leikkikaveriksi. Tunnen outoa etäisyyttä miehen kanssa, paluu viikkojen erilläänolosta ottaa aikansa. Illalla on jo yhteisempää, pakkaamme eväät ja lähdemme poikien kanssa Tykkipuistoon. Rento, kiva, lämmöntäyteinen ilta ja tunnelma. Herkuttelun jälkeen pojat intoutuvat juoksemaan leirihuopamme ympärillä. Viimeisen esiintyjän aikaan pienempi oksentaa päälleni. Liikaa vauhtia, yskää ja herkkuja. Kotona suihkuttelemme koko juhlaväen raikkaaksi.

Tänään pyöräilyä, leivänmuruja sorsille, leikkipuistoa. Rentoa, rauhallista. Sää viilenee, tuntuu raikkaammalta. Illalla mies junalle, matkalle kohti Rovaniemeä. Minua itkettää, kokoan mukaan palautettavia tölkkejä ja pulloja, etteivät pojat näe, kun alahuuli vapisee. Sanoisi jotain kaunista lähtiessään, tunnin verran ennen lähtöä kierrän kuin kipeä kissa. Haluaisin kuulla miten hienoa on, että jaksan ja pärjään ja selvitän. Että on hyvä mennä kun toinen hoitaa lapset, ja kaiken arjen. En kuule, suututtaa, harmittaa, itkettää.

Palautamme tyhjät pullot, ajelemme kotiin. Kaakaota, iltasatua. Ulkona sataa jo.

Suvivirsi ja jäätelöä paidalla

Aamulla pienten kanssa isosiskon kevätjuhlassa, kirkossa (koulun juhlasali on liian pieni).

Tuomentuoksu on jo ohi, mutta syreeni parhaassa kukassa. Suvivirsi tuntuu lämpimältä. Opettajan puheen jälkeen suuntaamme torille irtojäätelöille.

Esikoisen kesäloma alkaa, meidän muiden vielä ei. Laskeutuminen kesäfiilikseen on hitaampaa nyt, muistan sen onnellisen ällistyksen lapsena, kun todistus kädessä hipsittiin ulos: kesä, kesä, nyt.

Lupaan huomisesta alkaen muistaa joka päivä ainakin yhden ihanan hetken. Useampiakin. Kesä, kesä, nyt.