Ihminen on ihmisen ainoa veli

Miehen etsiessä näytelmätekstiä tartuin eilen Waltariini minäkin. Pienoisromaanien yhteispainos, 15-vuotislahjaksi saamani, on kirjoistani harvoja puhkiluettuja. Lyijykynällä huolella tehdyt alleviivaukset, huutomerkit. Sanojen, lauseiden sijoittelu. Rytmi. Kaiho. Waltari on kirjailijoista rakkaimpia, yhä, sitä tekstivirtaa jossa sielu lepää. Inhimillisyys, kaunis turhuus. Miten voimalla ne osuvat vieläkin.

Ihmisen ainoa veli on asia, joka on konkretisoitunut viimeisten vuosien, kuukausien aikana kipeästi. Menetin jollain tapaa pikku veljeni viisitoista vuotta sitten. Selittämätön vammautuminen kolhi, aluksi voimaannuttikin kiinteän lapsuudenperheeni, sitten uuvutti omaishoitajavanhemmat tyystin. Aikuisen, rakkaan ja vieraaksi muuttuneen, rinnalla jaksaminen ja irrottautuminen on kovaa ja kipeää. Isä ei jaksanut, äidin jaksaminen alkaa olla raukoilla rajoilla. Yhteiskunnan tarjoamat mahdollisuudet ovat – tietenkin – rajalliset. Kaikkein rajoittavinta on se, että mennyttä emme voi muuttaa. Vamma toi mukanaan asioita joihin emme voi vaikuttaa, vei paljon omaa ja inhimillistä pois. Luulin kaiken helpottavan pari vuotta sitten, kun irtautuminen lapsuudenkodista voitiin viimein toteuttaa. Paikka palvelutalossa ei ole avain onneen, kun mies ei itse kykene onnea tuntemaan. Läheisistä tulee tuskan ja surun kaatopaikka, synkkyyttä, uhkailuja ja pimeää – kunnes tuuli käännähtää ja hetken on valoisampaa. Näin on ollut koko ajan; viimeisten kuukausien aikana valo on miltei kadonnut.

Pelkään, väsyn, en halua. Autan vaikken voi; olen vaikken tahdo – ei tahdo hänkään. Vaihtoehtoja ei vain ole.  Liikaa on liikaa on liikaa. Menetin yhdelle silmänräpäykselle jo veljen, toisen vanhempani, lupauksia ja toiveita. En halua tarttua enää tähän, haluan jättää, luopua ja surra luvallisesti. En enää tiedä kumpaa toivon enemmän; ihmeparanemisia vai loittonemisia. Luopumisen suru on ollut täällä jo vuosia, nyt viimein haluaisin surra – ja luopua.

Niin vaihtelevat, alati vaihtelevat

Istuin eilisillan ystävän kanssa. Juttelimme paljon, päivitimme. Hän keskellä avioeroprosessia omasta halustaan, kaipuustaan löytää oma, oma itsensä. Minä yhdenlaisen eron läpikäyneenä ja nykyiseen elämään ja suhteeseen kovin tyytyväisenä. Tajusin keskustellessamme (jo ennen toista tai kolmatta punaviinilasillista) miten vain minä itse voin muistaa ja huolehtia siitä, mitä minä itse ajattelen, haluan, tunnen. Ja että vain minä itse voin sanoa ne asiat ääneen toiselle, että se on suorastaan velvollisuuteni. Jotta osaisin antaa ja saada ne asiat, joita kaksi yhdessä omasta halustaan elävää ihmistä haluavat, kaipaavat, tarvitsevat. Ja että voin odottaa sitä samaa toiselta.

Tämä päivä on ollut vähän väsynyt, pääkipuinen, mutta jollain lailla onnellinen. Ukkosmyrskykin, kunnioitusta herättävä, kuului siihen. Tuntea samaan aikaan väsymystä ja aikaansaamista, läsnäoloa ja aaltoilua kaiken ulkopuolella, tarkkaavaisuutta ja unenomaisia hetkiä.

Suvun naiset

Olimme yhdenyön reissulla Tallinnassa esikoisen 10-vuotissyntymäpäivän kunniaksi. Vuodet tulivat täyteen jo juhannuksena, mutta yhteinen aika naisten matkalle löytyi vasta nyt. Tytär ei ole matkustellut juuri kotimaata kauempana, joten kaikki passintarkastuksesta merimatkaan – ja perillä ihan kaikki – olivat hänelle uutta ja ihmeellistä. Naisten matkalla olivat mukana myös äitini ja tätini.

Suurimmaksi osaksi meillä oli mukavaa. Sää suosi, ruoka oli hyvää, uni maistui ja hyviä ostoksiakin tehtiin. Oli myös ikävämpää; huoli ja vihantunne lähisukulaisen vuoksi, äidin pyörrytyskohtaus ja oma ärtymykseni. Aloin jossain vaiheessa matkaa tuntea itseni täysin kahden tulen väliin joutuneeksi, ja väsyneenä ärsyynnyin niin monesta turhasta. Tekstailin miehelle kiihtyneenä, että “tulevaisuudessa matkustan vain sinun tai lasten kanssa”. Matka opetti taas, että suhtautuminen asioihin ratkaisee niin paljon. Ja muistutti myös siitä, etten pidä enkä jaksa negatiivisuutta, joka esitetään näennäisen positiivisuuden tai marttyyriuden valepuvussa. Se oli hyvä muistutus.

Helteessä keho ja mieli

Kulunut kaksiviikkoinen on ollut työraskain ikinä. Ei _työn_ raskauden vuoksi, vaan mielen. Olen heräillyt öisin kuristavaan pelontunteeseen (en ikinä heräile öisin, vaan olen koko ikäni nukkunut aina, paljon ja mielelläni. Uni on minulle siunaus ja ystävä, sitä pitää olla paljon). Aamuisin töihin kävely on nostanut saman vatsakipuisen tunteen. Olen ollut hämmentynyt, ihmeissäni, peloissani. Mistä tuo tunne tulee, miten siihen reagoida?

Hellesää on väsyttänyt jopa lapsia. Eilen teimme mökkiretken. Vasta siinä kuistilla, kahvikuppi kädessä, tuuli ja harva sade lämpimässä järveltä päin. Vasta siinä aloin hengittää normaalisti.

Tänään töissä oli paljon helpompaa, viime yönä nukuin.

Takaisin taas

Sanovat, että hyvän loman jälkeen töihinpaluu tapahtuu suurella innolla. Minun lomani oli hyvä, mutta ei ilmeisesti näillä mittareilla. Päinvastoin. Tuntuu, että löysin normaalin hengitysrytmini vasta kahden lomaviikon jälkeen, enkä olisi vielä halunnut luopua siitä. Ensimmäistä (aikuisten oikeasti ensimmäistä) kertaa (työ)elämässäni tunnen kurjuutta töihinpaluusta. En saa unta, vatsaa koskee, valituttaa vaikkei saisi, lamaannuttaa, inhottaa. Miten kivasta tuli kurjaa ja mitä voi tehdä? Voiko kaikki olla vain asennekysymystä? Mitä voin tehdä, ja miten, kuinka pitkään harjoitan asennemuokkaamista ja milloin annan itselleni luvan muutokseen? Minkälaiseen muutokseen?

Tämänhetkinen valtatunne on se, että olen täysin epäharmoniassa itseni kanssa. Ikäänkuin minuuteni ja se arki jota “joudun” elämään (tai vetämään läpi) olisivat ihan eritahtisia. Hidastamisen halu alkaa suorastaan itkettää. Tällaista ei ole ennen ollut. Pelottavaakin se olisi, luulen, mutten jaksa pelkoon asti. Psyykkaan itseäni ja oletan arjen helpottuvan viikon sisällä. Muuten ajatus on liian pelottava.

Kultahippusia: mies ja esikoinen palaavat taiteen parista ensi viikolla. Olen onnellinen saadessani lauman kokoon, vaikka arkeutuminen asettaakin haasteita. Olemmehan eläneet kotiarkea yhdessä viimeeksi toukokuun alkupuolella. Pienet menivät tänään ensimmäistä kertaa yhdessä samaan hoitopaikkaan. Miten ihmeellisiä, suloisia. Heti herättyään niin intoa täynnä. Kävelimme kun luutamummo lapsineen (auto on miehellä toisaalla); varavaatteita, riepuja, unileluja, sadetamineita, kumisaappaita, pieni ergossa, iso saappaissa ja sateenvarjon alla tuulen repiessä, kikattaen. Tehkää sama aamuseitsemältä, aikuiset…