Sanovat, että hyvän loman jälkeen töihinpaluu tapahtuu suurella innolla. Minun lomani oli hyvä, mutta ei ilmeisesti näillä mittareilla. Päinvastoin. Tuntuu, että löysin normaalin hengitysrytmini vasta kahden lomaviikon jälkeen, enkä olisi vielä halunnut luopua siitä. Ensimmäistä (aikuisten oikeasti ensimmäistä) kertaa (työ)elämässäni tunnen kurjuutta töihinpaluusta. En saa unta, vatsaa koskee, valituttaa vaikkei saisi, lamaannuttaa, inhottaa. Miten kivasta tuli kurjaa ja mitä voi tehdä? Voiko kaikki olla vain asennekysymystä? Mitä voin tehdä, ja miten, kuinka pitkään harjoitan asennemuokkaamista ja milloin annan itselleni luvan muutokseen? Minkälaiseen muutokseen?
Tämänhetkinen valtatunne on se, että olen täysin epäharmoniassa itseni kanssa. Ikäänkuin minuuteni ja se arki jota “joudun” elämään (tai vetämään läpi) olisivat ihan eritahtisia. Hidastamisen halu alkaa suorastaan itkettää. Tällaista ei ole ennen ollut. Pelottavaakin se olisi, luulen, mutten jaksa pelkoon asti. Psyykkaan itseäni ja oletan arjen helpottuvan viikon sisällä. Muuten ajatus on liian pelottava.
Kultahippusia: mies ja esikoinen palaavat taiteen parista ensi viikolla. Olen onnellinen saadessani lauman kokoon, vaikka arkeutuminen asettaakin haasteita. Olemmehan eläneet kotiarkea yhdessä viimeeksi toukokuun alkupuolella. Pienet menivät tänään ensimmäistä kertaa yhdessä samaan hoitopaikkaan. Miten ihmeellisiä, suloisia. Heti herättyään niin intoa täynnä. Kävelimme kun luutamummo lapsineen (auto on miehellä toisaalla); varavaatteita, riepuja, unileluja, sadetamineita, kumisaappaita, pieni ergossa, iso saappaissa ja sateenvarjon alla tuulen repiessä, kikattaen. Tehkää sama aamuseitsemältä, aikuiset…
