Illat vaihtuvat

loppukesän lempeydestä oikeaan syksyyn. Tänään ilma on ollut aurinkoinen, kirpeäkin. Tuntuu oikealta syksyltä. Tunnen riittämättömyyttä, sitä että olen ollut liian vähän kotona, tehnyt liian vähän kauniita asioita. Päätän lopettaa haikailun, sadannenjotain kerran, tarttua, olla turhautumatta. Joskus onnistun, tänään en. Haikeuttaa, itkettääkin, väsyttää.

Iltapäivällä kävelin ensimmäisen kerran uuden työmatkani kotiin päin. Työtehtävät eivät päivän aikana muuttuneet, osoite vain. Olen ollut tähänastisen työurani aina kokoonhaalituissa toimistoissa. Tässä uudessa on sliipatut työpisteet, muotoillut pöydät ja viritetty tietotekniikka. Tunnen oloni eksyneeksi, sisimmässä on pikkupaniikki. Entä jos en osaakan olla tässä. Olen hämilläni, en löydä tavaroitani, asioitani, puhelin ja tietokone eivät toimi, ensi viikolla ehkä. Päätän jälleen selvitä ensi viikosta, ja sitten helpottaa. Annan itselleni deadlineja, lupauksia. Päätä särkee.

Kotimatka palkitsee kuitenkin. Reitti on kaunis, vanhempia taloja, puutarhoja, parikin vaihtoehtoa kulkea. Vanhojen hautausmaiden puistomainen hiljaisuus, kävelen ehkä itseni irti työasioista kotimatkoilla. Toivon. Maitokaupassa ostan herkkuja illaksi.

Mies on tapaamassa uutta työryhmäänsä, palaa huomenna. Minä menen töihin lauantainakin. Sunnuntaina tulee pienten tarhakaveri leikkimään. Mietin laiskasti parvekekukkia syksyksi, perkaan kesäiset pois sunnuntaina, päätän. Etsin leivontaohjetta, huomaan ettei kotoa löydy aineita, soveltelen mielessäni. Keitän teetä tyttären kanssa, kermakaramellin makuista. Pienet saavat toiset rinkelit. Ulkona on kirkasta, hämärä tekee vasta tuloaan. Ikävöin miestä yhdeksän erotunnin jälkeen, viime viikon työmatka painaa. Väsymys hiipii ympärillä, odottaa kynttilänvaloa…