S-y-y-s-l-o-m-a

Lapsilla on kaikille. Miehellä “on”. Yllättäen minullakin on. Perjantai-iltapäivällä istuin esimieshenkilön kanssa juomassa kahvia ja puhumassa työtä ja työn viertä. Keskustelun lopputulemana sain viikon ylimääräistä lomaa ja 10% palkankorotuksen.

Esikoinen oli seurakunnan 10-leirillä, me retkeilimme kaupungin kauimmaisella leikkipaikalla. Eilen mies poikineen kävi isossa marketissa ruokaostoksilla. Tänään pakkasimme eväät ja lähdimme korpeen retkeilyreitille. Pakkasaamu, keijujen usva karulla järvellä, lehdistä liukkaat polut ja kuuma kaakao laavulla. Paluumatkalla polulla huikean sininen taivas, kirkas kuulas, auringonpaiste kuin naurua. Kaupunkiin palatessa usva  ei hajonnutkaan, vaan on verhonnut koko seudun kummaan pumpuliin.

Laitoin parvekkeelle öljytuikut ja kynttilälyhdyt. Pientä valoa, pehmeää pimeää.

Mitä tarkoitan kun sanon…

Puuskahdin miehelle toissailtana sivulauseessa sitä miten vaikeaa elokuuni oli. Miten kipeää, väsyttävää, itkuista. Hän loukkaantui koska ei tiennyt silloin. Nieltyään loukkaantumisensa juttelimme. Siitä miten välillä on vaikeaa sanoa irrationaalisia tunteitaan ääneen toiselle, “koska niissä ei ole mitään järkeä, perustetta”. Koska ei jaksa toisen hyväätarkoittavaa vaihtoehtojen esittelyä. Koska ei vaan jaksa.

Luin vanhoja kirjoituksiani ja tajusin, että työ ei ole ollut minulle ilo kahteen vuoteen. Tai onhan se, mutta vain niin ajoittain, niin hetkittäin, että liian iso pala on ollut muuta. Tajuttuani sen tunsin yhtäkkistä heltymistä itseäni kohtaan; ei mikään ihme että olen niin väsynyt, niin kovin väsynyt. Vaikken olekaan, koko ajan, mutta arjen kalvaessa olen kuitenkin…

Ketä ajattelen kun sanon rakastan sinua? Ketä sinä ajattelet?

Arkiluksusta

Ystäväpiirissä pyöritellään luksus-sanaa. Mikä on luksusta minulle?

Kahdenkeskiset, kovin harvat karkumatkat oman miehen kanssa. Matka. Kynttilänvalo. Tunne siivotusta kodista. Pimeä, jossa pieni valo, se kun katsoo omaa keittiötä ikkunalasin takaa ja tuntee hyvää mieltä. Tuoksut. Iltahetki koko perheen kanssa. Karamellikaakaota räntäsateessa. Ilo tehdä hyvää ruokaa kun ystäviä tulee syömään. Leipominen, sen fyysisyys, tuoksut, maut, toisten ilo. Villasukat. Se, kun viileässä menee peiton alle ja lämpö hiipii. Kirjat, lukeminen. Musiikki joka herättää sielussa liikahduksia. Onnesta itkeminen. Se kun halaa ja toisen iho tuoksuu rakkaalta. Pienin, joka sanoo “rakatta minua äiti”. Yhteiset suunnitelmat. Se että saa jakaa ilon toisen kanssa. Pehmeys. Lämpö. Yhtäkkinen ylimääräinen oma aika. Sellainen alkaa ihan kohta, koska esimieshenkilö käski häipyä ja nauttia viikonvaihteesta.

Missä kirjoitan?

Haavetar kierrätti minullekin tämän. Olen yleensä huono kierto-minkä-tahansa kanssa, mutta tämä on viehättävä.

Työ”huoneemme” on kotona omasta makuuhuoneesta ikkunan eteen raivattu tila; nykyisellään kovin epäesteettinen ja -käytännöllinenkin. Luovuimme erillisestä työhuoneesta nuorimmaisen ollessa vajaan vuoden vanha, ja käänsimme makuuhuoneen järjestystä mahduttaaksemme kaiken tänne. Mahdoton tehtävä, mutta karsimiseen ei toistaiseksi ole ryhdytty.

Istun pappani, äidin isän, tekemän ison valkoisen kirjoituspöydän äärellä. Se on puukäsityönopettajan taidolla tehty, malliltaan hyvin billnäsmainen. Sain sen lahjaksi 12 vuotta täytettyäni, ja olen kuljettanut sitä mukanani muutosta toiseen (miltei mahdoton raahattava, kokopuinen ja painava). Vasemmanpuoleinen kaappi on minun, samoin keskellä pöytää oleva vetolaatikko. Miehen hallussa ovat oikeanpuoleinen “paperikaappi” ja pienempi vetolaatikko.

Pöydän takana on ikkuna, ja ikkunalaudalla sekalaisia: kyniä ja muita kirjoitustarvikkeita koreissa, muutama sanakirja ja työpaikalta unohtunut tutkimus, kuva vanhimmasta nuorin sylissään, lasten askarteluja, pölyä. Ikkunasta parvekkeen nurkkanäkymä, nyt kukkien kuoltua varsin karu.

Oikealla lattialla kasa laukkujani, joilla ei ole paikkaa muualla (miehen inhokkinurkka), varatuoli, vanhaa huojuvaa lundiaa (tulostin, paperia, sekalaista). Toinen lundia, ylhäältä alas laatikoita, elokuvia, miehen lehtipinoja, mappeja joita tarvitaan useahkosti. Lisää laatikoita, teatterien käsiohjelmia, julisteita, kori jossa ikonimaalausvälineni.

Takana kaksi reilun metrin korkuista, kirpputoreilta ostettua ja valkoiseksi maalattua kaappia, toisessa miehen plareja, toisessa minun askartelu- ja ompelutarvikkeitani. Kaappien päällä kansiossa laskuja ja muita ajankohtaisasioita, kori jossa korujani ja hajuvesiä. Takavasemmalla kapea kulkuväylä “huoneeseemme”, vasemmalla jälleen yksi huojuva lundia, jossa (jälleen) elokuvia melkein kolmellasadalla vhs-kasetilla, joita mies aikoo käydä läpi “joskus”.

Ikkunalla sininen verho, alunperin ohut päiväpeite, lattialla siniraidallinen vanha räsymatto. Pöydän yllä riippuu kynttilälyhty.

Kierrätän edelleen Nuttulaan  ja Niinalle.

Työitsetunto aallonpohjalla

Elämä on niin huvittavaa. Minun epälooginen itsetuntoni on syyshullutteleva, ja yhdistelee asioita jotenkin väärin.

Samaan aikaan, kun työssä olen (pyydetysti) mukana kaikenlaisia fiksuja asioita käsittelevissä palavereissa ja työryhmissä, tunnen itseni superhuijariksi. Ihmettelen joka päivä sitä, miten olen onnistunut huijaamaan ihmisiä, ihan fiksuja. En osaa perustella itselleni miksi olisin oikeassa, asiantunteva, naseva, jämäkkä mielipiteissäni. Ihmettelen kompetenssiani sanoa mihinkään asiaan mitään, kummastelen muistanko oikein tai onko mitään tämänkaltaista koskaan ollutkaan, kuka ihme pitäisi minua ja mielipidettäni millään lailla uskottavana.

Näinä aallonpohjina saamani palaute työstäni on parempaa kuin koskaan. Tästä seuraa kysymys: olenko väärällä alalla? Pitikö minusta tulla näyttelijä?