Hämäriä päiviä, iltoja. Pienimmän syntymäpäivän viettoa vauhditti mahatauti. 4/5 perheestä on potenut sen, toistaiseksi.
Asiat ovat hajanaisia. Heiluvat, paljon on pitäisi-asiaa, paljon nopeasti hoidettavia. Kokonaisuus tuntuu takkuisessa päässäni vähän hahmottumattomalta. Kuka haluaa jonnekin, kenen pitäisi muistaa mitä, onko työssä hankehaut hoidettu, kenen vuoro hakea lapsia, missä ihmeessä ovat jouluvalot. (Olemme päättäneet aloittaa raivaamisen, pikkuhiljaa. Puheena on hylly, kaappi kerrallaan. Vaatii paljon läpikäymistä, miten helposti tavarapaljous karkaakaan käsistä. Olisin iloinen jos muuttokuormaan tulisi ainakin jokunen laatikko vähemmän!).
Tuntuu hullulta vetää itsensä eri puolelle peliä kuin oma äiti. Monessa asiassa pystyn olemaan puolellaan, mutta tässä en. Tässä joukkueeni on ihan selvillä. Ja ilmeisen eri kuin hänellä. Väliin se repii lojaliteettiä, mutta sitten eriydyn ja aikuistun, ja toivon hänen pystyvän samaan. Muistilappu itselle: omien lasten on syytä irrottautua ajallaan!
Arkirakkaus ja kunnioitus omaa miestä kohtaan tuntuu isolta, näin oksennuspyykin ja öisten heräilyjen jälkimainingeissa. Ihan oikein, meistä on tullut oma joukkomme. Ei ehkä aina kaikkein helpointa mutta miten palkitsevaa tajuta.
Tänään koetan jaksaa ikonimaalaukseen. Niin monta keskiviikkoiltaa on jäänyt väliin, en osaa edetä ilman opettajaa. Liikaa maavärejä, pöllyäviä pigmenttejä, sääntöjä. Mutta niin rauhoittavaa ja ajatukset sitovaa tekemistä, keskittymistä.
Huomenna etsin niitä jouluvaloja…
Arkirakkaus on ihmeellisintä, sen olen minäkin saanut yhteisten vuosien kertyessä kokea.
Te olette uuden ison ja yhteisen äärellä. Seikkailua ja pesimistä.
Kommentti�Kommentit kirjoittanut haavetar — 22. marraskuu, 2007 @ 11:03