Valoa ja viruksia

Koteilen pienen kanssa, ja keskimmäisen. Ensiksimainittu potee kuumetta ja kurkunpäätulehdusta (kotidiagnoosi kunniaan). Minä puolipäivystän työpuhelinta, arvelen ikkunanpesua, mutta näin aurinkoisella ei voi, edes sisälaseja. Sitäpaitsi on turhaa pestä sieltä täältä, ei puhtaantuntuista ollenkaan. Voi olla, että keksin syitä jatkaa pesemättömyyttä aina uuteen asti.

Jo toinen perjantai kotona kipeiden kanssa. Monilapsisen perheen etuja? Tai matkatyötä tekevän puolison? Tässä saumassa rauhoittaa minua kuitenkin, mieltäkin. Odotan esikoisen koulusta, käyn lähikaupassa täydentämässä varastoja. Lantlivin viimeisimmässä ihana puolukka-valkosuklaa-kääretorttu, testasimme. Loistava yhdistelmä hankkiutua eroon puolukoista pakastimessa. Tänään ehkä jotain muuta, kuitenkin.

Jos huomenna kirjastoon? Selviäisikö raparperi pohjoisessa, entä ruohosipuli? Kuka maalaisi katot ennen muuttoamme, ja ne makuuhuoneen purppuraseinät juuri oikean sinisiksi? Voiko jättää siivoilematta liikoja, jos kulkuväylä olohuoneen poikki säilyy eikä hiekka ratise lakanoissa? Hajanaisia mietiskelyjä, aiheesta toiseen, sitä ja tätä. Viikonvaihde tulollaan, fasettilukko yläselässä kiukuttelee pyöräilyviimoja. Kevät, kun sitä ei koskaan osaa ennakoida, vaikka odottaakin. Yllättää aina.

Kylmää sadetta, tarvitaanko sitä?

Miten aurinkoinen voikaan muuttua niin toisenlaiseksi? Pehmeä, lämmittävä, tuoksuva – ja tänään hämärää, peiton alle kääriytymään käskevän kylmää märkää. Lähdin, lähdimme (koska lähdettävä on), tein, sain aikaankin. Aivastelua, villasukkia, ihmettelyä (saako nyt vapaapäivän, voiko lorvia, onko tämä viikko tässä?). Sytyttelen tuikkuja iltaan, lämpöä.

Olen saanut ihanalla tavalla olla miehen sparrauskumppani uusissa työasioissa, pohdiskelussa. Tunnen itseni tarpeelliseksi (hänellekin) uudella tavalla. Iloitsen, en osaisi olla toisin. Mikä ilo, että kun toinen haluaa jakaa, toinen kaipaa kuulla. Toimiihan se päinvastoinkin, useastikin.

Työmoniasia koostuu tiedonmurusista. Kuulee jotain joltain jossain, jokin lause johdattaa uuden asian, lähteen, idean luo. Se kolmanteen. Salapoliisintyötä vaikkei uskoisi. Hajanaisia asioita, joiden ei uskoisi kuuluvan yhteen. Ihan niin kuin kirjoituksenikin.

Kevät.

Huhtikuu. Aamukylmää, sukkahousuttomia sääriä palelee. Iltapäivällä hikisiä lapsia kurahaalareissaan. Likaisia ikkunoita, pölyä. Tuoksuu – märältä, asvaltilta, mullalta. Ihan kevät.

Budapest oli ihana. Kuvat edelleen kamerassa, ehkä joskus ehtisi. Aikuislorvailua, seitsemän museota, hyvää ruokaa ja viiniä, kuljeskelua. Ylellistä, vaikka rahaa saimme kulumaan yllättävän vähän. Ei se aina ole siitä kiinni. Useammin pitäisi antaa saman irtonaisen fiilistelyn tulla arkeenkin!

Mies on Uudessa. Oli nukkunut hyvin, vaikka patja olikin ainoa huonekalu koko talossa. Pölyä rakennusmiesten jäljiltä, löytyneet mittarit luettu, taloa nuuhkittu. Illalla enemmän, hänelläkin työpäivä pitkänä tänään.

Huomenna vapaa, kaivattu, kotivapailu. Lapsille lupasin kirjastoa, pullanleipomista, oleilua. Itsekin kaipaan!