Elämä on ihan kuin virta

Tallentelen musiikkia puhelimen muistiin, vaihdan soittoäänen loman ja lopputilin kunniaksi. Ruokin lapset lihapiirakalla. Surffailen, enlue työsähköpostia. Vilkaisen vain vähän, mutta enlue. Joka puolella kasseja, kukkia, hienoja läksiäislahjoja, mukahauskoja läksiäislahjoja. Totean ystävystyneeni esimiehen kanssa, haikea läksiäishalaus. En itkenyt, olo on hämmentynyt ja vähän jähmeä. En taida tajuta vielä.

Tästä lähdetään. Ensin Seinäjoen varteen, sitten pakkauspaluu kotiin (joka puolella banaanilaatikoita). Sitten sitä pohjoisempaa jokea kohti. Elämä on ihan kuin virta.

Uusi elämä on aloitettava juuri näin: myrskylyhty palaa maston huipussa, rantaviiva katoaa takana pimeyteen, koko maailma nukkuu. (Tove Jansson, Muumipappa ja meri).

Takaisin luontoon. Elämme vain kerran. Hiiteen velvollisuudet.

Löysin rakkaan Muumilaakson mietekirjani hyllystä. Paras.

Tänään tajuntaan tuli oikeasti rahtu vapautta. Jäljellä on kaksi. Kaksi. Ei siis oikeastaan mitään, juurikaan. Väsynyt, tänään unta jo iltakymmeneltä. Lupaus itselle. Laitoin tavaroita töissä kasaan, laatikoihin, paperinkeräykseen, roskiin. Huomenna kannan niitä pois. Viimeinen oma laatikko jää odottamaan hakua auton kotiuduttua. Siihen ehtii vielä. Avaintenkin palautus vasta sitten. Olenko lauantaiaamuna vapaa? Olenko?

Alan innostua ajatuksesta. Tästäkin.

Maailmassa ei koskaan ole järjestystä, hemuli ajatteli surullisena. Eilen oli liian kuuma ja nyt on liian märkää.

Ennustetut ukkosmyräkät kiertelevät, eikä pääni pidä siitä. Blogisurffailun jälkeen kehitän nopean teknisen pakkomielteen ikiomaan Eee:hen. Haluan koska se on söpö. Ei järjen hiventä.

Samaten haluan sitä, tätä ja tuota. Haluamatta saan kaksikymmentäkuusi banaanilaatikkoa, joita en saa pakata, koska olen epälooginen. Haluamatta jää myös välimatka; 70-tuntista ohjausviikkoa painava mies maan toisella laidalla. Sunnuntaina olemme siellä myös. Lapset ovat innoissaan. Haluan kauniin kahvinkeittimen ja puhtaan työpöydän, etenkin töissä. Jäljellä on kolme päivää, ja kaikkina niistä kaahotan edes ja takaisin. Ei lopu tekemälläkään. Viime töikseni en pääse jokilaivalle, mutta melkein juu. Esimieshenkilö haluaa farewell partyn. Olen imarreltu, ja vähän hämillinen. Mieluiten häipyisin huomaamatta.

Muuttoon on aikaa 24 päivää. Niistä suurimman osan olemme muualla. Mitä ihmettä tästä tulee? Esikoinen täyttää tänään 11 vuotta. Mihin ihmeeseen aika menee?

Kohti

Päiväni vähenevät. Varmaan konkreettisestikin, kaikilla, mutta työsellaiset eritoten. Olen (alan olla) rentoutumassa ja vähän malttamaton. Hehkuttelen etukäteen, mietin miltä tuntuu tyhjentää avokonttorin työpiste, kantaa laatikossa kellarivarastoon. Selvitelköön joku sen kaiken, sitten joskus. Ehkä. Tyhjentää tietokoneen muistista omat. Repiä ja silputa. Kantaa mappeja ja Tärkeitä Muistettavia esimiehen pöydälle; tässä tämä, tästä nämä. Nuo pitää muistaa. Tuolle voi soittaa (minullekin voi, luulen, mutta haluanko sittenkään). Loiva alku, lomaloma. Elokuussa olen jo ihmeissäni. Ei soittelekaan. Ilmankin pärjää. Niin tietysti, pitääkin. Kaipaanko sitä kuitenkin?

Sininen on taivas

Vapaapäivä. Lapsillekin. Kävelemme puistotapahtumassa, piipahdamme vanhan rahtiaseman ihanassa kahvila-sisustusmyymälässä. Ulostullessa keskimmäinen tahtoo istua puistonpenkille. “Äiti tiedätkö miksi halusin että istumme tähän? Minä halusin lentoutua vähän, koska nyt on vapaapäivä, ja silloin ihmiset voivat lentoutua.” . Pienempi haluaa syliin lentoutumaan. Yhtäkkiä ei niin minkäänlaista kiirettä mihinkään. Aurinko paistaa, ihmiset kulkevat. Tässä hetkessä.

Jatkamme torille kun aika on kypsä kaikille. Ihastelua, raparperia, salaattia, onniorava. Huikopalaksi (vai onko se hiukopala, en koskaan osaa päättää) paistettuja muikkuja, sormia polttaa mutta kaikki syövät halulla, herkkua. Ihmeellisiä hetkiä, yhteisiä. Niitä joissa äänet ja tuoksut ja maut liittyvät ja liittävät kokemukset yhteisiksi, tiedämme kaikki myöhemminkin mitä tarkoittaa, kun joku muistelee Juuri Sitä Kertaa Kun.

Mikä tunne, kun tajuaa, että näistä syntyy lapsuusmuistoja, elämänmuistoja, tuttuudentunteita. Etteivät lapseni enää koe vain salaisessa maailmassaan, minun ilokseni (niinkuin pienenä, silloin kun vanhemmat ja isovanhemmat ihailevat miten suloinen yksivuotias olikaan, tai kuinka valtavan raivokohtauksen taapero saattoikaan saada). Että elämästä tulee aidosti yhteistä. Siinä on joku ihmisyyden salaisuus, valtavan hieno siemen. Olen hämilläni, ja salaa riemastunut.

Hellelukemia tiedossa

Eilinen värjöteltiin esikoisen synttäripiknikin merkeissä. Tai, minä värjottelin (valvova aikuissilmä kaupunkipuistossa), tytöt kikattivat, herkuttelivat ja pyörittivät (limsa)pulloa. Tummat pilvet varjostivat mutta pisaaraakaan ei niskaan tippunut. Illalla sitten aurinkokin paistoi.

Tänään taivas on ollut pilvetön aamusta asti. Työpäivä sujui ulkona, valtakunnallista sotilasparaatia katsellen. Ei pöhkömpi sää seuraamiseen. Tuttua tutummat marssit, komentokieli ja toimintatapa veivät lapsuushetkiin. Kasarmilla kasvaneelle armeijan harmaa (nykyisin tylsästi vihreään vaihtunut) on lapsuuden tutuin väri, musiikki soi sielussa lähellä. Sentimentaalista kyllä, myönnän, mutta soittokunnan musiikki on siivittänyt niin lapsuuden jouluja ja juhlia, kuin isän saattamista Narvan marssin rummutuksin talvipakkasessa. Sotilasmusiikki on minulle ensisijaisesti tunnemusiikkia. Kaipaan sitä jo etukäteen.