Miten kiitää aika

Olen neljättä viikkoa työssä. Siellä keikahtelee. Kevyeksi puolivuotiskaudeksi ajattelemani saattaakin kääntyä työteliäämmäksi. Onneksi puolivuotinen pitää paikkansa, sen tiedän jo. Olen onnistunut oppimaan pakosta jonkinlaisen projektikaaren aiemmissa, osaan mitoittaa jaksamistani enemmän niin kuin jatkuvaan loputtomaan.

Pikkupoikien hoitopäivät sujuvat. Niin ihanaa paikkaa kuin aiempi päiväkoti ei ole kuitenkaan täällä olemassa. Kaipaan sinne! Varmasti pojatkin, mutta ennenkaikkea minä. Siellä oli joku ihana, herkkä kohta – koko perheeni oli aidosti tärkeä, samoin kaikki kaksikymmentä muutakin perhettä. Sielu sai hoitoa lastenhaun ohella. Niin ikävä!

Pimeä on laskeutunut tänne. Pakkanen puree pihlajan viimeiset marjat huurteisiksi, niin kauniita. Ruoho ja pihakivet kimaltavat, lapset nauttivat talvihaalareistaan. Muistin viimeinkin hyötää hyasintit, tuskin enää jouluksi ehtivät. Lueskelen talvikirjoja, joulutunnelmia, uskon että tästä tulee ihana joulu.

Onnenhetkiä on tulevassa, paljonkin, isojakin. Pienin askelin niitä kohti.