miksi toisille sanat ja sanomiset ovat niin erilaisia. Miksi yksi löytää kannustavia, kehuviakin sanoja makeilematta, alleviivaamatta, ja toinen sanoo niukalti, vähän sinne päin muttei ainakaan kehuakseen. Onko itä- ja länsisuomalaisessa kielessä (ja mielessä) niin isoja eroja? Onko sallittua kehua retostaa silloin, kun vähäkin kehun aihe on (ajatuksena, että se kannustaa, rohkaisee, parantaa), vai pitääkö aina pelätä kehun pysäyttävän kehittymisen? Pitääkö löysäpäisesti suusta päästetystä kauniista sanasta kantaa huonoa omatuntoa, miettiä miten se nyt taas luulee itsestään liikoja. Pitääkö kehuttomuus ja niukka ilmaisu aina vain hyväksyä koska toinen nyt vain on sellainen ilmaisultaan. Saako ja pitääkö omaa viestiä muuttaa ja pehmentää niin, että vastaanottaja voi poimia siitä itselleen, omalla kielellään, vai onko se minuuden myymistä. Miksi itäsuomalaista väsyttää kaivaa kehua kuin suota kuokalla, miksi länsisuomalaista hävettää jos tuli liian hyväksi haukuttua. Miksi sanat ovat tiellä, kun ajatukset olisivat yhtä ja sanojen tulkinnat toista.
Ja kyllä, minä olen se itäsuomalainen, sanoilla liekutettu, ihanasti kehuttu, kielellä mielellä pidetty. Ja Hän, sanoo vain aiheesta, ja silloinkin “ei tästä mitään vikaa puutu”.
Edit (saman viikon perjantaina) viikon niukuttelun (niukkaa viestintää, epäaikuismaista piilokiukuttelua) jälkeen väsynyt puhelinkeskustelu liian pitkien työpäivien jälkeen. Emme jaksaneet edes riidellä (minäkään en tainnut itkeä kertaakaan). Juhannussuunnitelmia valmistui, ja tänään tekstiviesti “Anteeksi mustavalkoisuuteni, hyvä että puhuttiin. Olet rakas.”
