Kissojen viikset ja kasteiset kukat

Tarvitaan kaukanaoloja että voi olla lähellä. Tarvitaan muistutuksia, uudelleen ja uudelleen. Mieli rakentaa, tottumus purkaa, aika elää omaa elämäänsä.

Kun sytyttää kynttilän, kun on hämärä ja huomenna ensimmäinen päivää pidempi yö, kun ilta-aurinko valaisee yhtäkkiä pilvenraosta sen kaikkein keltaisimman koivunlatvan. Kun ihastuu ja ihailee ja riemuitsee sitä miten oma lapsi osaa, miten ne kaikki osaavat, niitä on ja rakkautta on ja tuntuu joka solussa. Kun löytää juoksemisen saadakseen omaa aikaa, ja oppii nauttimaan siitä. Kun osaa jo viimevuotista enemmän saada leivinuunin lämpimäksi, nyppiä enemmän rikkaruohoja kuin istutettuja, vähän jo tietää mitä seuraavaksi tehdä. Kun katsoo miten ne kasvavat, oppivat, ihastuttavat ja raivostuttavat. Miettii oppiiko itse, ja mitä, ja muistaako oppimaansa. Tajuaa miten on etuoikeutettu monessa, ei vähiten rakkaudessa. Siinä että villasukat riittävät, ja että joku pienistä ja vähän isommistakin halaa, ainakin kerran päivässä.

Yhdeksän

Tammihelmimaalis ovat hujahtaneet ohitseni. Väsymystä, arkea, töitä. Kiireitä ja ei. Pakkopullaakin. Nyt valompaa. Päivät niin pitkiä, valoisia, metriset kinokset pihalla vajuvat joka päivä. Aamuauringon puolella jo nurmea. Iloitsen. Harpon puutarhakirjasta toiseen, teen pihasuunnitelmia öisin herätessäni.

Listaan asioita. Ennen toukokuun loppua makuuhuoneen seinien maalausta, tyttären katto valkoiseksi, kaappien ja huonekalujen järjestelyä, yrttimaan laitto (jos lumet koskaan katoavat), puuttuvien tavaroiden etsiskelyä, sitä, tätä, tuota. Listaus hengästyttää, mutta niin tekee arkikin, konkreettisesti.

Valmista tulee kun on tullakseen. Sitä odotellessa. Ja vappua.

Ajan kulua, ajankulua

Arki liukuu tasaisella vauhdilla. Niin tasaisella, että iltaisin (ja perjantaisin) huokailen hämmästyneenä; nytkö se meni, joko se oli. Sainko mistään kiinni?

Pimein pimeä alkaa väistyä. Eilen töistä lähtiessä oli vain hämärä. Tänään olen jopa ollut ulkona valoisaan aikaan. En näköjään masennu pimeästä, olen vain väsynyt ja vetämätön. Oivallista talviuniainesta.

Menoa hillitsee vähän myös raihnaisuus. Aiemmista poiketen olen fyysisesti väsynyt. Jokin virheliike tai painopisteen muutos on saanut alaselkäni oireilemaan, jokin painaa iskiashermoa epämääräisen epäsäännöllisesti. En ole tottunut olemaan raihnainen, fyysinen vaivaisuus jotenkin epämääräisesti ahdistaa mieltä. Muuten olo on hyvä ja kirkas.

Tiedossa on pätkä miehettömiä viikonloppuja, lasten kanssa hummailemista, sensellaisia. Koska lomaa ei ole eikä tule, aion ottaa viikonloput sellaisina. Luvassa on siis monta lomaa!

Miten kiitää aika

Olen neljättä viikkoa työssä. Siellä keikahtelee. Kevyeksi puolivuotiskaudeksi ajattelemani saattaakin kääntyä työteliäämmäksi. Onneksi puolivuotinen pitää paikkansa, sen tiedän jo. Olen onnistunut oppimaan pakosta jonkinlaisen projektikaaren aiemmissa, osaan mitoittaa jaksamistani enemmän niin kuin jatkuvaan loputtomaan.

Pikkupoikien hoitopäivät sujuvat. Niin ihanaa paikkaa kuin aiempi päiväkoti ei ole kuitenkaan täällä olemassa. Kaipaan sinne! Varmasti pojatkin, mutta ennenkaikkea minä. Siellä oli joku ihana, herkkä kohta – koko perheeni oli aidosti tärkeä, samoin kaikki kaksikymmentä muutakin perhettä. Sielu sai hoitoa lastenhaun ohella. Niin ikävä!

Pimeä on laskeutunut tänne. Pakkanen puree pihlajan viimeiset marjat huurteisiksi, niin kauniita. Ruoho ja pihakivet kimaltavat, lapset nauttivat talvihaalareistaan. Muistin viimeinkin hyötää hyasintit, tuskin enää jouluksi ehtivät. Lueskelen talvikirjoja, joulutunnelmia, uskon että tästä tulee ihana joulu.

Onnenhetkiä on tulevassa, paljonkin, isojakin. Pienin askelin niitä kohti.

Pian muuttuu

elämämme, kun ensi viikolla astun kahdeksastaneljään. Toivon jaksavani, viimeiset viikot ovat olleet uuvuttavia. Toisaalta muutos ja pakko – positiivinen sellainen – skarpata uusien asioiden ja ihmisten edessä auttavat varmasti. Arjen tekeminen sujuvaksi askarruttaa melkeineniten. Ainakin ruokahuolto on ajateltava uusiksi, valmisteltava enemmän huomisia, muistettava vaatteet, reput, synttärilahjat ja allekirjoitukset ajoissa.

En jaksa ymmärtää miksi ihmismieli tekee näistä niin suuria. Olemmehan olleet ennenkin työssäkäyvä perhe.

Ja niin seuraavan puolivuotisenkin. Jännittävää!

Siivillä

kuluu aika. Tekemistä on paljon, koko ajan. Kaikki, melkein, tuntuu mieluisalta. Ihmettelen ajantajuttomuuttani. Valo sen tekee; tottumattomalle liian pitkät illat, aikaiset aamut.

Nautin kerroksista. Siitä, että on tilaa vaihtaa paikkaa. Olemme lähellä ja liki, mutta omassa tilassamme. Mahdun kokkailemaan. Lapset juoksevat sisään ja ulos. Nurmikko on ensileikattu, odottaa toista kierrosta. Esikoinen naapurissa jo yökylässä, uuden luokkatoverin luona. Keskimmäinen tihkuu jännitystä, huomenna ensimmäinen päivä hoitopaikassa, pieni eskarilaiseni. Pienin häilää kotona kanssani, ainakin vielä. Hän leikkii omiaan, yksin, lennähtelee milloin ritarina, milloin perhosena. Ja nostelee mehumukiaan: “Malja Lordi Zeimmssille, malja hänen korkeudelleen Baijjerin herttualle! Kauan eläköön kuningat.”

Virallisesti olen työtön, mutta yhtään en työtä vailla. Huvittunut tästä statuksen muutoksesta. Millä ehtisin tästä nyt juuri? Opettelen leivinuunin lämmitystä, juttelen miehen uudesta työstä, ihmettelen oloa, elämää. Nyt on hyvä, juuri näin.

Lähtölaskentaa

Hyppään sunnuntaina miehen matkaan pohjoiseen. Potentiaalinen työpaikkatapaaminen minulle, kokouksia ja sensellaista hänelle. Ensimmäiset yhteiset yöt uudessa, ikkunanpesua, puutarhakalusteita. Jännittää.

Suunnittelen pihantutkailua, ja talon, tietysti. Siivoilua, suunnittelua, mittaamista. Pitkä, pitkä ajomatka, aikaa jutella niitänäitä, kinastella, torkkua. Kahvitauko, lounastakin yhdessä, mikä pakomatka!

Arkiarjessa taas, työssä – lasken päiviä lähtöön. Ja olen lähdöstä tyytyväinenkin. Irtipäästäminen tuntuu helpottavalta, vapauttavalta. Oikeasti uudelta alulta.

Valoa ja viruksia

Koteilen pienen kanssa, ja keskimmäisen. Ensiksimainittu potee kuumetta ja kurkunpäätulehdusta (kotidiagnoosi kunniaan). Minä puolipäivystän työpuhelinta, arvelen ikkunanpesua, mutta näin aurinkoisella ei voi, edes sisälaseja. Sitäpaitsi on turhaa pestä sieltä täältä, ei puhtaantuntuista ollenkaan. Voi olla, että keksin syitä jatkaa pesemättömyyttä aina uuteen asti.

Jo toinen perjantai kotona kipeiden kanssa. Monilapsisen perheen etuja? Tai matkatyötä tekevän puolison? Tässä saumassa rauhoittaa minua kuitenkin, mieltäkin. Odotan esikoisen koulusta, käyn lähikaupassa täydentämässä varastoja. Lantlivin viimeisimmässä ihana puolukka-valkosuklaa-kääretorttu, testasimme. Loistava yhdistelmä hankkiutua eroon puolukoista pakastimessa. Tänään ehkä jotain muuta, kuitenkin.

Jos huomenna kirjastoon? Selviäisikö raparperi pohjoisessa, entä ruohosipuli? Kuka maalaisi katot ennen muuttoamme, ja ne makuuhuoneen purppuraseinät juuri oikean sinisiksi? Voiko jättää siivoilematta liikoja, jos kulkuväylä olohuoneen poikki säilyy eikä hiekka ratise lakanoissa? Hajanaisia mietiskelyjä, aiheesta toiseen, sitä ja tätä. Viikonvaihde tulollaan, fasettilukko yläselässä kiukuttelee pyöräilyviimoja. Kevät, kun sitä ei koskaan osaa ennakoida, vaikka odottaakin. Yllättää aina.

Kevät.

Huhtikuu. Aamukylmää, sukkahousuttomia sääriä palelee. Iltapäivällä hikisiä lapsia kurahaalareissaan. Likaisia ikkunoita, pölyä. Tuoksuu – märältä, asvaltilta, mullalta. Ihan kevät.

Budapest oli ihana. Kuvat edelleen kamerassa, ehkä joskus ehtisi. Aikuislorvailua, seitsemän museota, hyvää ruokaa ja viiniä, kuljeskelua. Ylellistä, vaikka rahaa saimme kulumaan yllättävän vähän. Ei se aina ole siitä kiinni. Useammin pitäisi antaa saman irtonaisen fiilistelyn tulla arkeenkin!

Mies on Uudessa. Oli nukkunut hyvin, vaikka patja olikin ainoa huonekalu koko talossa. Pölyä rakennusmiesten jäljiltä, löytyneet mittarit luettu, taloa nuuhkittu. Illalla enemmän, hänelläkin työpäivä pitkänä tänään.

Huomenna vapaa, kaivattu, kotivapailu. Lapsille lupasin kirjastoa, pullanleipomista, oleilua. Itsekin kaipaan!

Narsisseja ja lumivalkeaa

Olipa pääsiäinen missä kohtaa kalenteria tahansa, se tuntuu tarkoittavan takatalvea, räntäsadetta, väsähtäneisyyttä koko vuodenaikaan. Outoa, koska tänä vuonna ei luulisi lumeenkaan väsyvän. Ilmeisesti sisäänrakennettu kalenteri kuitenkin olettaa vuodenaikojen vaihtuvan tietyn logiikan mukaisesti. Uhmasin räntää, ja ostin joka tapauksessa ruukkunarsisseja. Lasten kanssa istutimme myös ohraa, joka ei ehkä ehdi ennen Turkuun lähtöä (ja kuka sen kastelee siinä välissä? Selviääkö pääsiäisruoho hukuttamalla kolmen päivän kuivuudesta?).

Toimerruin myös varaamaan itselleni ajan lääkäriin. Väsyin koko talven oirehtineeseen päänahkaan, silläkin uhalla että kotidiagnoosini osoittautuu oikeaksi (stressireaktio). Neljä kuukautta verilleraapiutunutta tukkaa on kuitenkin tarpeeksi.

Muistilistaa itselle; ensi viikolla sähköt, vesisopimukset, esikoisen paperien tilaus koulusta tulevaan. On tämäkin. On aikaa, ei ole aikaa, ei vielä viitsi, pian ei ehdi. Joko saa rastia päiviä (työsellaisia, etenkin) kalenteriin aamukamman tapaan? Työkyynisyyteni on kasvanut ärsyttäviin mittoihin, esimieshenkilön tuleva virkavapaa ei sitä juurikaan helpota. Eikä muutama keskeneräinen projektikaan. TJ 3kk ja vähän päälle. Inhoan ajatusten kääntymistä tähän, mutta ehkäpä nyt on vain aika toteuttaa viime syksystä (aiemmastakin?) kytenyt tarve ja tuska muutokselle.

Loppujen lopuksi tällainen muutoksentulo sopii vastuuttomalle; en minä muuten mutta kun… Paljon rohkeampaa olisi ollut repäistä itsensä irti vain oman tunteen tähden.

Ajatukset kuin perhoset hullut itseään toistavat. Tai jotain. Kaksi vajaata viikkoa, yksi täyteenahdettu, sitten helpotusta. Välissäkin iloa, ylellisyyttäkin (Budapest), valompaa.