Kissojen viikset ja kasteiset kukat

Tarvitaan kaukanaoloja että voi olla lähellä. Tarvitaan muistutuksia, uudelleen ja uudelleen. Mieli rakentaa, tottumus purkaa, aika elää omaa elämäänsä.

Kun sytyttää kynttilän, kun on hämärä ja huomenna ensimmäinen päivää pidempi yö, kun ilta-aurinko valaisee yhtäkkiä pilvenraosta sen kaikkein keltaisimman koivunlatvan. Kun ihastuu ja ihailee ja riemuitsee sitä miten oma lapsi osaa, miten ne kaikki osaavat, niitä on ja rakkautta on ja tuntuu joka solussa. Kun löytää juoksemisen saadakseen omaa aikaa, ja oppii nauttimaan siitä. Kun osaa jo viimevuotista enemmän saada leivinuunin lämpimäksi, nyppiä enemmän rikkaruohoja kuin istutettuja, vähän jo tietää mitä seuraavaksi tehdä. Kun katsoo miten ne kasvavat, oppivat, ihastuttavat ja raivostuttavat. Miettii oppiiko itse, ja mitä, ja muistaako oppimaansa. Tajuaa miten on etuoikeutettu monessa, ei vähiten rakkaudessa. Siinä että villasukat riittävät, ja että joku pienistä ja vähän isommistakin halaa, ainakin kerran päivässä.

Uusi..

- uusi vuosi

- uusi kalenteri seinällä, uudet sivut laukussa raahattavassa kalenterikirjassa

- tarrat uudessa kalenterissa

- uutta varten vaihdettu auto, uusi

- iloisia asioita ja assosiointia

- kaikki lapset kotona lomareissujen jälkeen

- ulkoistettu joulukuusi (enää vain noin miljoona neulasta mattojen alla, päällä ja välissä)

- edellämainitusta syystä avaralta tuntuva alakerta

- kaksi työpäivää tällä viikolla

- kaksi vapaapäivää tällä viikolla

- pakkanen ulkona, villasukat ja lämpö sisällä

- leivinuuni

- sämpylät, ehkä taas viikonloppuna

Sininen on taivas

Vapaapäivä. Lapsillekin. Kävelemme puistotapahtumassa, piipahdamme vanhan rahtiaseman ihanassa kahvila-sisustusmyymälässä. Ulostullessa keskimmäinen tahtoo istua puistonpenkille. “Äiti tiedätkö miksi halusin että istumme tähän? Minä halusin lentoutua vähän, koska nyt on vapaapäivä, ja silloin ihmiset voivat lentoutua.” . Pienempi haluaa syliin lentoutumaan. Yhtäkkiä ei niin minkäänlaista kiirettä mihinkään. Aurinko paistaa, ihmiset kulkevat. Tässä hetkessä.

Jatkamme torille kun aika on kypsä kaikille. Ihastelua, raparperia, salaattia, onniorava. Huikopalaksi (vai onko se hiukopala, en koskaan osaa päättää) paistettuja muikkuja, sormia polttaa mutta kaikki syövät halulla, herkkua. Ihmeellisiä hetkiä, yhteisiä. Niitä joissa äänet ja tuoksut ja maut liittyvät ja liittävät kokemukset yhteisiksi, tiedämme kaikki myöhemminkin mitä tarkoittaa, kun joku muistelee Juuri Sitä Kertaa Kun.

Mikä tunne, kun tajuaa, että näistä syntyy lapsuusmuistoja, elämänmuistoja, tuttuudentunteita. Etteivät lapseni enää koe vain salaisessa maailmassaan, minun ilokseni (niinkuin pienenä, silloin kun vanhemmat ja isovanhemmat ihailevat miten suloinen yksivuotias olikaan, tai kuinka valtavan raivokohtauksen taapero saattoikaan saada). Että elämästä tulee aidosti yhteistä. Siinä on joku ihmisyyden salaisuus, valtavan hieno siemen. Olen hämilläni, ja salaa riemastunut.

Se on sininen ja silkkinen, keltainen ja lämpöinen

Tylyn sadepäivän ilonaiheita: kupliva ja aaltoileva innostus ja jännitys, ehkäily – uskaltaudummeko, otammeko, tarjoammeko? Se on keltainen, ja ehkä joskus jopa kuvissa asti. Tai sitten Se on joku toinen. Vielä ei voi tietää. (Silti pitää suunnitella, haaveksia, miettiä – maalata, karsia, valita, pohtia verhoja ja mattoja, miettiä hyttysiä, tuulensuuntaa ja lumilapioita).

Sininen, ei silkkinen, mutta suloinen – mökkimuistoja 50-luvun alusta – korkeaselkäinen tuoli. Ensimmäinen parista tuli verhoilijalta kotiin, on kuin vanhanaikainen karamelli, silkinsileässä paperissa, vähän hieno mutta kovin oma. (Tarvitseeko mainita, että miehenkin mielestä tuoli olisi kotonaan Siinä Keltaisessa Talossa).

S-y-y-s-l-o-m-a

Lapsilla on kaikille. Miehellä “on”. Yllättäen minullakin on. Perjantai-iltapäivällä istuin esimieshenkilön kanssa juomassa kahvia ja puhumassa työtä ja työn viertä. Keskustelun lopputulemana sain viikon ylimääräistä lomaa ja 10% palkankorotuksen.

Esikoinen oli seurakunnan 10-leirillä, me retkeilimme kaupungin kauimmaisella leikkipaikalla. Eilen mies poikineen kävi isossa marketissa ruokaostoksilla. Tänään pakkasimme eväät ja lähdimme korpeen retkeilyreitille. Pakkasaamu, keijujen usva karulla järvellä, lehdistä liukkaat polut ja kuuma kaakao laavulla. Paluumatkalla polulla huikean sininen taivas, kirkas kuulas, auringonpaiste kuin naurua. Kaupunkiin palatessa usva  ei hajonnutkaan, vaan on verhonnut koko seudun kummaan pumpuliin.

Laitoin parvekkeelle öljytuikut ja kynttilälyhdyt. Pientä valoa, pehmeää pimeää.

Arkiluksusta

Ystäväpiirissä pyöritellään luksus-sanaa. Mikä on luksusta minulle?

Kahdenkeskiset, kovin harvat karkumatkat oman miehen kanssa. Matka. Kynttilänvalo. Tunne siivotusta kodista. Pimeä, jossa pieni valo, se kun katsoo omaa keittiötä ikkunalasin takaa ja tuntee hyvää mieltä. Tuoksut. Iltahetki koko perheen kanssa. Karamellikaakaota räntäsateessa. Ilo tehdä hyvää ruokaa kun ystäviä tulee syömään. Leipominen, sen fyysisyys, tuoksut, maut, toisten ilo. Villasukat. Se, kun viileässä menee peiton alle ja lämpö hiipii. Kirjat, lukeminen. Musiikki joka herättää sielussa liikahduksia. Onnesta itkeminen. Se kun halaa ja toisen iho tuoksuu rakkaalta. Pienin, joka sanoo “rakatta minua äiti”. Yhteiset suunnitelmat. Se että saa jakaa ilon toisen kanssa. Pehmeys. Lämpö. Yhtäkkinen ylimääräinen oma aika. Sellainen alkaa ihan kohta, koska esimieshenkilö käski häipyä ja nauttia viikonvaihteesta.