Miten aurinkoinen voikaan muuttua niin toisenlaiseksi? Pehmeä, lämmittävä, tuoksuva – ja tänään hämärää, peiton alle kääriytymään käskevän kylmää märkää. Lähdin, lähdimme (koska lähdettävä on), tein, sain aikaankin. Aivastelua, villasukkia, ihmettelyä (saako nyt vapaapäivän, voiko lorvia, onko tämä viikko tässä?). Sytyttelen tuikkuja iltaan, lämpöä.
Olen saanut ihanalla tavalla olla miehen sparrauskumppani uusissa työasioissa, pohdiskelussa. Tunnen itseni tarpeelliseksi (hänellekin) uudella tavalla. Iloitsen, en osaisi olla toisin. Mikä ilo, että kun toinen haluaa jakaa, toinen kaipaa kuulla. Toimiihan se päinvastoinkin, useastikin.
Työmoniasia koostuu tiedonmurusista. Kuulee jotain joltain jossain, jokin lause johdattaa uuden asian, lähteen, idean luo. Se kolmanteen. Salapoliisintyötä vaikkei uskoisi. Hajanaisia asioita, joiden ei uskoisi kuuluvan yhteen. Ihan niin kuin kirjoituksenikin.
