Slow sitä ja tätä

Hidas sade jatkuu ulkona. Eilinen lehti käski vähentämään vauhtia ja nauttimaan enemmän. Haluaisin kiireettömiä aamuja, hämäränsietoa ja hyssyttelyä, taikinaisia käsiä ja hengittämisen helppoutta.

Mikä siis mättää? Arki menee taas liian valmiilla suunnitelmilla, aikatauluilla ja väärään aikaan sijoittuvien joutohetkien ehdoilla. Miehen työ vie puoleksi viikkoa (ylikin) toiselle puolelle maata. Kohtaamme kotona maanantaina ja tiistaina, hyvinä viikkoina keskiviikkoinakin. Ei siinä ehdi juuri muuta, kuin päivittää pyykinpesutilanteen ja jotain muuta akuuttia.

Onneksi tätä ei jatku iäisyyksiä! Kesällä kaikki on jo toisin.

Illat vaihtuvat

loppukesän lempeydestä oikeaan syksyyn. Tänään ilma on ollut aurinkoinen, kirpeäkin. Tuntuu oikealta syksyltä. Tunnen riittämättömyyttä, sitä että olen ollut liian vähän kotona, tehnyt liian vähän kauniita asioita. Päätän lopettaa haikailun, sadannenjotain kerran, tarttua, olla turhautumatta. Joskus onnistun, tänään en. Haikeuttaa, itkettääkin, väsyttää.

Iltapäivällä kävelin ensimmäisen kerran uuden työmatkani kotiin päin. Työtehtävät eivät päivän aikana muuttuneet, osoite vain. Olen ollut tähänastisen työurani aina kokoonhaalituissa toimistoissa. Tässä uudessa on sliipatut työpisteet, muotoillut pöydät ja viritetty tietotekniikka. Tunnen oloni eksyneeksi, sisimmässä on pikkupaniikki. Entä jos en osaakan olla tässä. Olen hämilläni, en löydä tavaroitani, asioitani, puhelin ja tietokone eivät toimi, ensi viikolla ehkä. Päätän jälleen selvitä ensi viikosta, ja sitten helpottaa. Annan itselleni deadlineja, lupauksia. Päätä särkee.

Kotimatka palkitsee kuitenkin. Reitti on kaunis, vanhempia taloja, puutarhoja, parikin vaihtoehtoa kulkea. Vanhojen hautausmaiden puistomainen hiljaisuus, kävelen ehkä itseni irti työasioista kotimatkoilla. Toivon. Maitokaupassa ostan herkkuja illaksi.

Mies on tapaamassa uutta työryhmäänsä, palaa huomenna. Minä menen töihin lauantainakin. Sunnuntaina tulee pienten tarhakaveri leikkimään. Mietin laiskasti parvekekukkia syksyksi, perkaan kesäiset pois sunnuntaina, päätän. Etsin leivontaohjetta, huomaan ettei kotoa löydy aineita, soveltelen mielessäni. Keitän teetä tyttären kanssa, kermakaramellin makuista. Pienet saavat toiset rinkelit. Ulkona on kirkasta, hämärä tekee vasta tuloaan. Ikävöin miestä yhdeksän erotunnin jälkeen, viime viikon työmatka painaa. Väsymys hiipii ympärillä, odottaa kynttilänvaloa…

Takaisin taas

Sanovat, että hyvän loman jälkeen töihinpaluu tapahtuu suurella innolla. Minun lomani oli hyvä, mutta ei ilmeisesti näillä mittareilla. Päinvastoin. Tuntuu, että löysin normaalin hengitysrytmini vasta kahden lomaviikon jälkeen, enkä olisi vielä halunnut luopua siitä. Ensimmäistä (aikuisten oikeasti ensimmäistä) kertaa (työ)elämässäni tunnen kurjuutta töihinpaluusta. En saa unta, vatsaa koskee, valituttaa vaikkei saisi, lamaannuttaa, inhottaa. Miten kivasta tuli kurjaa ja mitä voi tehdä? Voiko kaikki olla vain asennekysymystä? Mitä voin tehdä, ja miten, kuinka pitkään harjoitan asennemuokkaamista ja milloin annan itselleni luvan muutokseen? Minkälaiseen muutokseen?

Tämänhetkinen valtatunne on se, että olen täysin epäharmoniassa itseni kanssa. Ikäänkuin minuuteni ja se arki jota “joudun” elämään (tai vetämään läpi) olisivat ihan eritahtisia. Hidastamisen halu alkaa suorastaan itkettää. Tällaista ei ole ennen ollut. Pelottavaakin se olisi, luulen, mutten jaksa pelkoon asti. Psyykkaan itseäni ja oletan arjen helpottuvan viikon sisällä. Muuten ajatus on liian pelottava.

Kultahippusia: mies ja esikoinen palaavat taiteen parista ensi viikolla. Olen onnellinen saadessani lauman kokoon, vaikka arkeutuminen asettaakin haasteita. Olemmehan eläneet kotiarkea yhdessä viimeeksi toukokuun alkupuolella. Pienet menivät tänään ensimmäistä kertaa yhdessä samaan hoitopaikkaan. Miten ihmeellisiä, suloisia. Heti herättyään niin intoa täynnä. Kävelimme kun luutamummo lapsineen (auto on miehellä toisaalla); varavaatteita, riepuja, unileluja, sadetamineita, kumisaappaita, pieni ergossa, iso saappaissa ja sateenvarjon alla tuulen repiessä, kikattaen. Tehkää sama aamuseitsemältä, aikuiset…

Juhannusruusun tuoksua

Keittiön pöydänpäädyssä on ehkä rakkain kaappimme. Se palveli pitkään läheisen sisustusliikkeen astiatelineenä, ja henkaritangon tilalle kauppias oli teettänyt siihen tukevat puuhyllyt. Kun liike lopetti toimintansa, kaikki tavarat myytiin 20-50% alennuksella. Vasta hamstrattuani kaikkea pientä ihanaa, tajusin myynnin koskevan myös kalusteita. Häälahjarahoista jäi Prahanmatkan jälkeen sopiva summa, ja käytyämme molemmat erikseen silittelemässä kaappia, se muutti meille. Vanhat ovet ovat tallella, ja tätä nykyä makuuhuoneessa, sängynpäätyinä. Siihen ne ovat vähän liian kapeat, mutta niin kauniit, että haluan pitää ne esillä.

Eilen pikamökkeilimme. Mukana äiti ja veli, sekä pienet. Lapsuuden rakaspaikka myydään syksyllä, henkäilemme sitä kun vielä voimme.  Äänet, puiden värinä tuulessa, järven timantit. Paikka, joka on täynnä hiljaisuutta pitää sisällään lapsuuden äänet, huudot, naurun.

Pihan juhannusruusu kukki. Satoja piikkejä varoen poimin siitä oksia maljakkoon. Siinä ne tuoksuvat, keittiön pöydällä hääkaapin edessä. Tuoksussa sekoittuvat menneet ajat, terälehtien hennonkermainen väri, mummi – äidinäiti – joka kirjailijanuransa keskellä istutti kalliomaisemaan juhannusruusun. Kaapin hyllyillä on hullunkurinen sekamelska kaikkea: aurinkoisimmat kahvimukit, muka-antiikkinen kello, lasipurkillinen viinipullonkorkkeja. Rakkaita kulhoja, keittokirjoja, säilyketölkkejä (hamsterimainen turvallisuudentarpeeni järkkyy, jos talous on liian pitkään ilman tomaattimurskaa), viini- ja calvadospulloja, kynttilöitä. Pöydän vierellä puusohva, joka sekin odottaa aikaa restauroinnille. Pariin neliömetriin niin paljon.

Iltasadetta

Perjantaina ajamme poikien kanssa hellesäässä Helsinki-Vantaalle hakemaan odotetun isin kotona käymään. Perillä mies toteaa meidän ajaneen lähes tyhjällä renkaalla (moottoritietä, 120 km / h, ohitellen). Rengas täytetään ja ilma pysyy siinä. Enkelit matkassa, jälleen.

Lauantain vietimme pienperheenä, kun tytär oli isänsä luona. Loikoilua, pyykinpesua, yhdessäoloa, kahvit parvekkeella, kummallekin pienelle oma aikuinen luku- ja leikkikaveriksi. Tunnen outoa etäisyyttä miehen kanssa, paluu viikkojen erilläänolosta ottaa aikansa. Illalla on jo yhteisempää, pakkaamme eväät ja lähdemme poikien kanssa Tykkipuistoon. Rento, kiva, lämmöntäyteinen ilta ja tunnelma. Herkuttelun jälkeen pojat intoutuvat juoksemaan leirihuopamme ympärillä. Viimeisen esiintyjän aikaan pienempi oksentaa päälleni. Liikaa vauhtia, yskää ja herkkuja. Kotona suihkuttelemme koko juhlaväen raikkaaksi.

Tänään pyöräilyä, leivänmuruja sorsille, leikkipuistoa. Rentoa, rauhallista. Sää viilenee, tuntuu raikkaammalta. Illalla mies junalle, matkalle kohti Rovaniemeä. Minua itkettää, kokoan mukaan palautettavia tölkkejä ja pulloja, etteivät pojat näe, kun alahuuli vapisee. Sanoisi jotain kaunista lähtiessään, tunnin verran ennen lähtöä kierrän kuin kipeä kissa. Haluaisin kuulla miten hienoa on, että jaksan ja pärjään ja selvitän. Että on hyvä mennä kun toinen hoitaa lapset, ja kaiken arjen. En kuule, suututtaa, harmittaa, itkettää.

Palautamme tyhjät pullot, ajelemme kotiin. Kaakaota, iltasatua. Ulkona sataa jo.

Sisäinen solarium

ei vaan kovalevy alkaa täyttyä uhkaavasti. Unohtelen asioita, ärsyynnyn, en jaksa keskittyä. Koko sielu ja mieli (kai pian kroppakin) huutaa pysähtymistä ja keskittymistä. Mieli tekee ihan vietävästi tarttua johonkin käsillä tehtävään, mutta kun aika on niin tiukilla en tartu. Kesken jättäminen ahdistaisi vielä enemmän. Huomenna työpäivän jälkeen voisin kuitenkin upottaa kädet taikinaan. Pullia tai muffinsseja ehtii aina leipoa, ja se jo irrottaa työmietteistä. Tieto siitä, että sunnuntai-aamuna on edessä kolmen tunnin rupeama tuntuu vievän ilon koko viikonlopusta. Kaipaan niin vapaata, kellotonta, aivotonta aikaa. En jaksa edes lukea mitään yhtään enemmän keskittymistä vaativaa. Lomalla sitten.

Onneksi jotain olen opetellut (hitaasti mutta pikkuhiljaa….). Tajuan sammuttaa radion, television, hoitaa kotitöitä automaattiohjauksella, ostaa imurointipalvelua tyttäreltä. Pysähtyä iltasatujen ajaksi olemaan kokonaan läsnä. Ensi viikolla enemmän, nyt keskityn selviytymiseen. Toukokuu on sirpaleisine töineen ja arkineen ollut vähän liian paljon.

Mies on ollut poissa yhden viikon viidestä. Onnittelen itseäni hyvinselvitystä 20%:sta. Hyvä vaimo. Arjen väsyttävyyden huomaa, kun työsirpaleiden lisäksi onkin kotona ainoa kolmelle. Hetkien jakaminen onkin iso asia! Ja se, että kuulee toisen laittavan iltapalaa pienille, istuu yksin ja on vain. Syksyllä arvostan!