Yhdeksän

Tammihelmimaalis ovat hujahtaneet ohitseni. Väsymystä, arkea, töitä. Kiireitä ja ei. Pakkopullaakin. Nyt valompaa. Päivät niin pitkiä, valoisia, metriset kinokset pihalla vajuvat joka päivä. Aamuauringon puolella jo nurmea. Iloitsen. Harpon puutarhakirjasta toiseen, teen pihasuunnitelmia öisin herätessäni.

Listaan asioita. Ennen toukokuun loppua makuuhuoneen seinien maalausta, tyttären katto valkoiseksi, kaappien ja huonekalujen järjestelyä, yrttimaan laitto (jos lumet koskaan katoavat), puuttuvien tavaroiden etsiskelyä, sitä, tätä, tuota. Listaus hengästyttää, mutta niin tekee arkikin, konkreettisesti.

Valmista tulee kun on tullakseen. Sitä odotellessa. Ja vappua.

Tuulisia öitä

Syksy on toden teolla saapunut. Tuuli riipinyt koivunlehdet, sitä mukaa kun piha peittyy keltaiseen, maisema ympärillä käy avarammaksi. Näkyy naapureita, ihmettelemme ovatko talot aina olleet näin lähellä toisiaan, säpsähdämme iltaisin toisten olohuoneen valaistuja ikkunoita. Kun tulee lumi ja pimeä, ihmettelemme jälleen.

Tuulisien lisäksi yllätyksiä, hämmennyksiä, ilahduksia. Paljon toiveita, uusia suunnitelmia, epäuskoista kiitollisuutta. Ja arkisia; imurointeja, ohrapuuroa, syntymäpäivämietintöjä. Pimeä väsyttää, peiton alla on mukavaa. Tuulten mentyä haravointi odottaa. Jos ei lumi sitä ennen.

Viikonloppu vierailuja, kampaajakäynti, hyviä ruokia, kotoistelua. Suloisia. Kaksi seuraavaa suunnitellumpia sitten, mutta nyt vain hyvä näin.

Kukkasipuleita ja kuumia juomia

Syysflunssa kieppuu ympärilläni kuin auringonlämmittämä kärpänen, ei tiedä tullako vaiko mennä. Torjun hapankaalipiirakalla, kuumalla teellä. Vielä ehkä huokeaa punaviiniä ja siitä kuumia toteja, jos mies ehtii tullessaan (kotona nyt vain herkkuviinejä, en raaski niistä). Eilinen aivastelun ja niiskutuksen ohella myös aurinkoinen – työsopimus kirjoitettu, kuukausi kotielämää ja sitten arkeen – kummastelen kuinka sopeudun kahdeksastaneljään, mutta niin muutkin. Illat jo niin pimeitä, sytyttelen tuikkuja puiden lyhtyihin. Kädensijaton kattila majoittaa isomman kynttilän valaisemaan puutarhapöytää tyynenä iltana (niitä ei ole kovin monta, eilinen oli). Aamujen aurinkohuurre vaihtuu tasaisenpilviseksi jo puoliltapäivin, flunssainen olo ei houkuttele pihapuuhiin yksin.

Huomenna siihen jo toimerrutaan, postissa odottaa puutarhahullaantuneen herätetilaus (vähän liikaa, tai aika paljonkin, mutta ei voi tietää mikä kestää, mikä ei). Pioni oli pakollisten listalla, toivon sen huolivan valitsemani paikan, ja selviävän ensi kesään. Sipuleita sinne, tänne, kuunliljojen viereen, kivikonkupeeseen, syreenin katveeseen.

Sama kude meissä kuin unelmissa on…

ja unta vain on lyhyt elämämme.

Yöllä pimeää jo, aamuyöllä ukonilma. Vieressä tyytyväisesti tuhiseva, lämmin pienin. Tie tuo omasta sängystään väliimme melkein joka yö. Sateen jälkeen ulkona tuoksuu, ei enää kesältä.

Mielessä rauhallista.

Siivillä

kuluu aika. Tekemistä on paljon, koko ajan. Kaikki, melkein, tuntuu mieluisalta. Ihmettelen ajantajuttomuuttani. Valo sen tekee; tottumattomalle liian pitkät illat, aikaiset aamut.

Nautin kerroksista. Siitä, että on tilaa vaihtaa paikkaa. Olemme lähellä ja liki, mutta omassa tilassamme. Mahdun kokkailemaan. Lapset juoksevat sisään ja ulos. Nurmikko on ensileikattu, odottaa toista kierrosta. Esikoinen naapurissa jo yökylässä, uuden luokkatoverin luona. Keskimmäinen tihkuu jännitystä, huomenna ensimmäinen päivä hoitopaikassa, pieni eskarilaiseni. Pienin häilää kotona kanssani, ainakin vielä. Hän leikkii omiaan, yksin, lennähtelee milloin ritarina, milloin perhosena. Ja nostelee mehumukiaan: “Malja Lordi Zeimmssille, malja hänen korkeudelleen Baijjerin herttualle! Kauan eläköön kuningat.”

Virallisesti olen työtön, mutta yhtään en työtä vailla. Huvittunut tästä statuksen muutoksesta. Millä ehtisin tästä nyt juuri? Opettelen leivinuunin lämmitystä, juttelen miehen uudesta työstä, ihmettelen oloa, elämää. Nyt on hyvä, juuri näin.

Siellä, täällä

Perillä yhtä kaikki. Jonkinlaisen teleportin saisi kyllä keksiä. Ensin pakataan, kannetaan, ajetaan. Sitten kannetaan, puretaan, manataan. Nyt jo voiton puolella, toivon. Purkamatta suurimmaksi osaksi kirjalaatikoita – päälle 30. Hyllyt jo koottu, nyt vain aakkostusta, paikalleen viemistä.

Omat vanhat huonekalut istuvat tänne kuin kotiinsa. Paljon paremmin kuin vanhaan. Kerroksissa asuminen tuntuu hyvältä. Piha kaipaa viikatetta, on niitty. Naapureilla siististi ajellut. Lainasin viikatteen, ehkä huomenna sen vuoro. Nyt kirjoja, makaronilaatikkoa, lähikauppaa ja pullanleivontaa lasten kanssa.

Perillä.

Lähtölaskentaa

Hyppään sunnuntaina miehen matkaan pohjoiseen. Potentiaalinen työpaikkatapaaminen minulle, kokouksia ja sensellaista hänelle. Ensimmäiset yhteiset yöt uudessa, ikkunanpesua, puutarhakalusteita. Jännittää.

Suunnittelen pihantutkailua, ja talon, tietysti. Siivoilua, suunnittelua, mittaamista. Pitkä, pitkä ajomatka, aikaa jutella niitänäitä, kinastella, torkkua. Kahvitauko, lounastakin yhdessä, mikä pakomatka!

Arkiarjessa taas, työssä – lasken päiviä lähtöön. Ja olen lähdöstä tyytyväinenkin. Irtipäästäminen tuntuu helpottavalta, vapauttavalta. Oikeasti uudelta alulta.

Valoa ja viruksia

Koteilen pienen kanssa, ja keskimmäisen. Ensiksimainittu potee kuumetta ja kurkunpäätulehdusta (kotidiagnoosi kunniaan). Minä puolipäivystän työpuhelinta, arvelen ikkunanpesua, mutta näin aurinkoisella ei voi, edes sisälaseja. Sitäpaitsi on turhaa pestä sieltä täältä, ei puhtaantuntuista ollenkaan. Voi olla, että keksin syitä jatkaa pesemättömyyttä aina uuteen asti.

Jo toinen perjantai kotona kipeiden kanssa. Monilapsisen perheen etuja? Tai matkatyötä tekevän puolison? Tässä saumassa rauhoittaa minua kuitenkin, mieltäkin. Odotan esikoisen koulusta, käyn lähikaupassa täydentämässä varastoja. Lantlivin viimeisimmässä ihana puolukka-valkosuklaa-kääretorttu, testasimme. Loistava yhdistelmä hankkiutua eroon puolukoista pakastimessa. Tänään ehkä jotain muuta, kuitenkin.

Jos huomenna kirjastoon? Selviäisikö raparperi pohjoisessa, entä ruohosipuli? Kuka maalaisi katot ennen muuttoamme, ja ne makuuhuoneen purppuraseinät juuri oikean sinisiksi? Voiko jättää siivoilematta liikoja, jos kulkuväylä olohuoneen poikki säilyy eikä hiekka ratise lakanoissa? Hajanaisia mietiskelyjä, aiheesta toiseen, sitä ja tätä. Viikonvaihde tulollaan, fasettilukko yläselässä kiukuttelee pyöräilyviimoja. Kevät, kun sitä ei koskaan osaa ennakoida, vaikka odottaakin. Yllättää aina.

Iloinen

Olemme allekirjoittaneet. Mitanneet, valinneet, arvelleet, nauraneet. Olen – iloinen. Katselin uutta kaupunkia uudella tavalla (en ole koskaan katsonut mitään tuntematonta samalla lailla – ei ole ollut tarvetta); tuo, ja tuo, ja tuokin pitää käydä, nähdä, kokeilla. Ja sitten huojennus: syksyllä on aikaa, loppukesällä mahdollisuus, ensitalvena ehtii.

Koetimme ottaa haltuun kotia, pihaa, esikoisen uutta koulua. Ajatuksen oikeasta talvesta, valoisasta kesästä, uudesta elämisestä.

Mies ei haluaisi minun virtuaalisisustavan vielä kaikkea. Outo.

Sillä ei ole nimeä. Vielä.

Kesällä siitä tulee Koti.

Allekirjoitamme ensi viikolla kauppakirjat. Tarvitseeko sanoakaan miten jännittynyt olen. Tai toisaalta en; haluaisin vain kiirehtiä, en jännitä vatsanpohjaa myöten koko ajan (päätöshän on tehty, molemmin puolin, välittäjä on ollut ylen avulias). Levottomuus tulee ehkä sitten siellä. Jännityskin.

Ja pitäähän se jättää yksinkin. Talo rukka. Onneksi remontoivat sitä.