Kutkuttavaa, jouluistakin

Ne löytyivät sittenkin! Olkipukit, turunmummin lumiukko, sekalainen kasa erilaisia joulukoristeita (myös ne lasten – kunkin vuorollaan – tekemät muotopuolet mutta sitä hellyyttävämmät tontut). Samaan laatikkoon olin pakannut myös jouluelokuvia ja joulukirjoja. Esikoinen kehrää tyytyväisyyttään Melukylän joulun parissa. En ole vielä näyttänyt hänelle kuvitettua Saiturin joulua.

Tärkeimmät on tiedotettu. Rauhallinen ja onnellinen mieli. Vähän parisuhteellisia mutkia matkassa ensimmäisen talvimyrskyn ja ensimmäisen ensi-illan myötä, mutta ensinmainittu on onnellisesti ohi, ja toinenkin viikon kuluttua. Rauhoittuvaa siis siinäkin mielessä.

Nyt iltateetä, viikonloppuna adventinviettoa lasten kanssa (mies työmatkalla Porvoossa ja kurssitapaamisessa Helsingissä), pipareita (kun vain osaisin valita ohjeen) ja joulukalentereita. Onnellinen, mainitsinko?

Miten kiitää aika

Olen neljättä viikkoa työssä. Siellä keikahtelee. Kevyeksi puolivuotiskaudeksi ajattelemani saattaakin kääntyä työteliäämmäksi. Onneksi puolivuotinen pitää paikkansa, sen tiedän jo. Olen onnistunut oppimaan pakosta jonkinlaisen projektikaaren aiemmissa, osaan mitoittaa jaksamistani enemmän niin kuin jatkuvaan loputtomaan.

Pikkupoikien hoitopäivät sujuvat. Niin ihanaa paikkaa kuin aiempi päiväkoti ei ole kuitenkaan täällä olemassa. Kaipaan sinne! Varmasti pojatkin, mutta ennenkaikkea minä. Siellä oli joku ihana, herkkä kohta – koko perheeni oli aidosti tärkeä, samoin kaikki kaksikymmentä muutakin perhettä. Sielu sai hoitoa lastenhaun ohella. Niin ikävä!

Pimeä on laskeutunut tänne. Pakkanen puree pihlajan viimeiset marjat huurteisiksi, niin kauniita. Ruoho ja pihakivet kimaltavat, lapset nauttivat talvihaalareistaan. Muistin viimeinkin hyötää hyasintit, tuskin enää jouluksi ehtivät. Lueskelen talvikirjoja, joulutunnelmia, uskon että tästä tulee ihana joulu.

Onnenhetkiä on tulevassa, paljonkin, isojakin. Pienin askelin niitä kohti.