Kissojen viikset ja kasteiset kukat

Tarvitaan kaukanaoloja että voi olla lähellä. Tarvitaan muistutuksia, uudelleen ja uudelleen. Mieli rakentaa, tottumus purkaa, aika elää omaa elämäänsä.

Kun sytyttää kynttilän, kun on hämärä ja huomenna ensimmäinen päivää pidempi yö, kun ilta-aurinko valaisee yhtäkkiä pilvenraosta sen kaikkein keltaisimman koivunlatvan. Kun ihastuu ja ihailee ja riemuitsee sitä miten oma lapsi osaa, miten ne kaikki osaavat, niitä on ja rakkautta on ja tuntuu joka solussa. Kun löytää juoksemisen saadakseen omaa aikaa, ja oppii nauttimaan siitä. Kun osaa jo viimevuotista enemmän saada leivinuunin lämpimäksi, nyppiä enemmän rikkaruohoja kuin istutettuja, vähän jo tietää mitä seuraavaksi tehdä. Kun katsoo miten ne kasvavat, oppivat, ihastuttavat ja raivostuttavat. Miettii oppiiko itse, ja mitä, ja muistaako oppimaansa. Tajuaa miten on etuoikeutettu monessa, ei vähiten rakkaudessa. Siinä että villasukat riittävät, ja että joku pienistä ja vähän isommistakin halaa, ainakin kerran päivässä.

Ajan kulua, ajankulua

Arki liukuu tasaisella vauhdilla. Niin tasaisella, että iltaisin (ja perjantaisin) huokailen hämmästyneenä; nytkö se meni, joko se oli. Sainko mistään kiinni?

Pimein pimeä alkaa väistyä. Eilen töistä lähtiessä oli vain hämärä. Tänään olen jopa ollut ulkona valoisaan aikaan. En näköjään masennu pimeästä, olen vain väsynyt ja vetämätön. Oivallista talviuniainesta.

Menoa hillitsee vähän myös raihnaisuus. Aiemmista poiketen olen fyysisesti väsynyt. Jokin virheliike tai painopisteen muutos on saanut alaselkäni oireilemaan, jokin painaa iskiashermoa epämääräisen epäsäännöllisesti. En ole tottunut olemaan raihnainen, fyysinen vaivaisuus jotenkin epämääräisesti ahdistaa mieltä. Muuten olo on hyvä ja kirkas.

Tiedossa on pätkä miehettömiä viikonloppuja, lasten kanssa hummailemista, sensellaisia. Koska lomaa ei ole eikä tule, aion ottaa viikonloput sellaisina. Luvassa on siis monta lomaa!

Kutkuttavaa, jouluistakin

Ne löytyivät sittenkin! Olkipukit, turunmummin lumiukko, sekalainen kasa erilaisia joulukoristeita (myös ne lasten – kunkin vuorollaan – tekemät muotopuolet mutta sitä hellyyttävämmät tontut). Samaan laatikkoon olin pakannut myös jouluelokuvia ja joulukirjoja. Esikoinen kehrää tyytyväisyyttään Melukylän joulun parissa. En ole vielä näyttänyt hänelle kuvitettua Saiturin joulua.

Tärkeimmät on tiedotettu. Rauhallinen ja onnellinen mieli. Vähän parisuhteellisia mutkia matkassa ensimmäisen talvimyrskyn ja ensimmäisen ensi-illan myötä, mutta ensinmainittu on onnellisesti ohi, ja toinenkin viikon kuluttua. Rauhoittuvaa siis siinäkin mielessä.

Nyt iltateetä, viikonloppuna adventinviettoa lasten kanssa (mies työmatkalla Porvoossa ja kurssitapaamisessa Helsingissä), pipareita (kun vain osaisin valita ohjeen) ja joulukalentereita. Onnellinen, mainitsinko?

Miten kiitää aika

Olen neljättä viikkoa työssä. Siellä keikahtelee. Kevyeksi puolivuotiskaudeksi ajattelemani saattaakin kääntyä työteliäämmäksi. Onneksi puolivuotinen pitää paikkansa, sen tiedän jo. Olen onnistunut oppimaan pakosta jonkinlaisen projektikaaren aiemmissa, osaan mitoittaa jaksamistani enemmän niin kuin jatkuvaan loputtomaan.

Pikkupoikien hoitopäivät sujuvat. Niin ihanaa paikkaa kuin aiempi päiväkoti ei ole kuitenkaan täällä olemassa. Kaipaan sinne! Varmasti pojatkin, mutta ennenkaikkea minä. Siellä oli joku ihana, herkkä kohta – koko perheeni oli aidosti tärkeä, samoin kaikki kaksikymmentä muutakin perhettä. Sielu sai hoitoa lastenhaun ohella. Niin ikävä!

Pimeä on laskeutunut tänne. Pakkanen puree pihlajan viimeiset marjat huurteisiksi, niin kauniita. Ruoho ja pihakivet kimaltavat, lapset nauttivat talvihaalareistaan. Muistin viimeinkin hyötää hyasintit, tuskin enää jouluksi ehtivät. Lueskelen talvikirjoja, joulutunnelmia, uskon että tästä tulee ihana joulu.

Onnenhetkiä on tulevassa, paljonkin, isojakin. Pienin askelin niitä kohti.

Sama kude meissä kuin unelmissa on…

ja unta vain on lyhyt elämämme.

Yöllä pimeää jo, aamuyöllä ukonilma. Vieressä tyytyväisesti tuhiseva, lämmin pienin. Tie tuo omasta sängystään väliimme melkein joka yö. Sateen jälkeen ulkona tuoksuu, ei enää kesältä.

Mielessä rauhallista.

Siivillä

kuluu aika. Tekemistä on paljon, koko ajan. Kaikki, melkein, tuntuu mieluisalta. Ihmettelen ajantajuttomuuttani. Valo sen tekee; tottumattomalle liian pitkät illat, aikaiset aamut.

Nautin kerroksista. Siitä, että on tilaa vaihtaa paikkaa. Olemme lähellä ja liki, mutta omassa tilassamme. Mahdun kokkailemaan. Lapset juoksevat sisään ja ulos. Nurmikko on ensileikattu, odottaa toista kierrosta. Esikoinen naapurissa jo yökylässä, uuden luokkatoverin luona. Keskimmäinen tihkuu jännitystä, huomenna ensimmäinen päivä hoitopaikassa, pieni eskarilaiseni. Pienin häilää kotona kanssani, ainakin vielä. Hän leikkii omiaan, yksin, lennähtelee milloin ritarina, milloin perhosena. Ja nostelee mehumukiaan: “Malja Lordi Zeimmssille, malja hänen korkeudelleen Baijjerin herttualle! Kauan eläköön kuningat.”

Virallisesti olen työtön, mutta yhtään en työtä vailla. Huvittunut tästä statuksen muutoksesta. Millä ehtisin tästä nyt juuri? Opettelen leivinuunin lämmitystä, juttelen miehen uudesta työstä, ihmettelen oloa, elämää. Nyt on hyvä, juuri näin.

Siellä, täällä

Perillä yhtä kaikki. Jonkinlaisen teleportin saisi kyllä keksiä. Ensin pakataan, kannetaan, ajetaan. Sitten kannetaan, puretaan, manataan. Nyt jo voiton puolella, toivon. Purkamatta suurimmaksi osaksi kirjalaatikoita – päälle 30. Hyllyt jo koottu, nyt vain aakkostusta, paikalleen viemistä.

Omat vanhat huonekalut istuvat tänne kuin kotiinsa. Paljon paremmin kuin vanhaan. Kerroksissa asuminen tuntuu hyvältä. Piha kaipaa viikatetta, on niitty. Naapureilla siististi ajellut. Lainasin viikatteen, ehkä huomenna sen vuoro. Nyt kirjoja, makaronilaatikkoa, lähikauppaa ja pullanleivontaa lasten kanssa.

Perillä.

Sininen on taivas

Vapaapäivä. Lapsillekin. Kävelemme puistotapahtumassa, piipahdamme vanhan rahtiaseman ihanassa kahvila-sisustusmyymälässä. Ulostullessa keskimmäinen tahtoo istua puistonpenkille. “Äiti tiedätkö miksi halusin että istumme tähän? Minä halusin lentoutua vähän, koska nyt on vapaapäivä, ja silloin ihmiset voivat lentoutua.” . Pienempi haluaa syliin lentoutumaan. Yhtäkkiä ei niin minkäänlaista kiirettä mihinkään. Aurinko paistaa, ihmiset kulkevat. Tässä hetkessä.

Jatkamme torille kun aika on kypsä kaikille. Ihastelua, raparperia, salaattia, onniorava. Huikopalaksi (vai onko se hiukopala, en koskaan osaa päättää) paistettuja muikkuja, sormia polttaa mutta kaikki syövät halulla, herkkua. Ihmeellisiä hetkiä, yhteisiä. Niitä joissa äänet ja tuoksut ja maut liittyvät ja liittävät kokemukset yhteisiksi, tiedämme kaikki myöhemminkin mitä tarkoittaa, kun joku muistelee Juuri Sitä Kertaa Kun.

Mikä tunne, kun tajuaa, että näistä syntyy lapsuusmuistoja, elämänmuistoja, tuttuudentunteita. Etteivät lapseni enää koe vain salaisessa maailmassaan, minun ilokseni (niinkuin pienenä, silloin kun vanhemmat ja isovanhemmat ihailevat miten suloinen yksivuotias olikaan, tai kuinka valtavan raivokohtauksen taapero saattoikaan saada). Että elämästä tulee aidosti yhteistä. Siinä on joku ihmisyyden salaisuus, valtavan hieno siemen. Olen hämilläni, ja salaa riemastunut.

Hellelukemia tiedossa

Eilinen värjöteltiin esikoisen synttäripiknikin merkeissä. Tai, minä värjottelin (valvova aikuissilmä kaupunkipuistossa), tytöt kikattivat, herkuttelivat ja pyörittivät (limsa)pulloa. Tummat pilvet varjostivat mutta pisaaraakaan ei niskaan tippunut. Illalla sitten aurinkokin paistoi.

Tänään taivas on ollut pilvetön aamusta asti. Työpäivä sujui ulkona, valtakunnallista sotilasparaatia katsellen. Ei pöhkömpi sää seuraamiseen. Tuttua tutummat marssit, komentokieli ja toimintatapa veivät lapsuushetkiin. Kasarmilla kasvaneelle armeijan harmaa (nykyisin tylsästi vihreään vaihtunut) on lapsuuden tutuin väri, musiikki soi sielussa lähellä. Sentimentaalista kyllä, myönnän, mutta soittokunnan musiikki on siivittänyt niin lapsuuden jouluja ja juhlia, kuin isän saattamista Narvan marssin rummutuksin talvipakkasessa. Sotilasmusiikki on minulle ensisijaisesti tunnemusiikkia. Kaipaan sitä jo etukäteen.

Valoa ja viruksia

Koteilen pienen kanssa, ja keskimmäisen. Ensiksimainittu potee kuumetta ja kurkunpäätulehdusta (kotidiagnoosi kunniaan). Minä puolipäivystän työpuhelinta, arvelen ikkunanpesua, mutta näin aurinkoisella ei voi, edes sisälaseja. Sitäpaitsi on turhaa pestä sieltä täältä, ei puhtaantuntuista ollenkaan. Voi olla, että keksin syitä jatkaa pesemättömyyttä aina uuteen asti.

Jo toinen perjantai kotona kipeiden kanssa. Monilapsisen perheen etuja? Tai matkatyötä tekevän puolison? Tässä saumassa rauhoittaa minua kuitenkin, mieltäkin. Odotan esikoisen koulusta, käyn lähikaupassa täydentämässä varastoja. Lantlivin viimeisimmässä ihana puolukka-valkosuklaa-kääretorttu, testasimme. Loistava yhdistelmä hankkiutua eroon puolukoista pakastimessa. Tänään ehkä jotain muuta, kuitenkin.

Jos huomenna kirjastoon? Selviäisikö raparperi pohjoisessa, entä ruohosipuli? Kuka maalaisi katot ennen muuttoamme, ja ne makuuhuoneen purppuraseinät juuri oikean sinisiksi? Voiko jättää siivoilematta liikoja, jos kulkuväylä olohuoneen poikki säilyy eikä hiekka ratise lakanoissa? Hajanaisia mietiskelyjä, aiheesta toiseen, sitä ja tätä. Viikonvaihde tulollaan, fasettilukko yläselässä kiukuttelee pyöräilyviimoja. Kevät, kun sitä ei koskaan osaa ennakoida, vaikka odottaakin. Yllättää aina.