Suvun naiset

Olimme yhdenyön reissulla Tallinnassa esikoisen 10-vuotissyntymäpäivän kunniaksi. Vuodet tulivat täyteen jo juhannuksena, mutta yhteinen aika naisten matkalle löytyi vasta nyt. Tytär ei ole matkustellut juuri kotimaata kauempana, joten kaikki passintarkastuksesta merimatkaan – ja perillä ihan kaikki – olivat hänelle uutta ja ihmeellistä. Naisten matkalla olivat mukana myös äitini ja tätini.

Suurimmaksi osaksi meillä oli mukavaa. Sää suosi, ruoka oli hyvää, uni maistui ja hyviä ostoksiakin tehtiin. Oli myös ikävämpää; huoli ja vihantunne lähisukulaisen vuoksi, äidin pyörrytyskohtaus ja oma ärtymykseni. Aloin jossain vaiheessa matkaa tuntea itseni täysin kahden tulen väliin joutuneeksi, ja väsyneenä ärsyynnyin niin monesta turhasta. Tekstailin miehelle kiihtyneenä, että “tulevaisuudessa matkustan vain sinun tai lasten kanssa”. Matka opetti taas, että suhtautuminen asioihin ratkaisee niin paljon. Ja muistutti myös siitä, etten pidä enkä jaksa negatiivisuutta, joka esitetään näennäisen positiivisuuden tai marttyyriuden valepuvussa. Se oli hyvä muistutus.

Helteessä keho ja mieli

Kulunut kaksiviikkoinen on ollut työraskain ikinä. Ei _työn_ raskauden vuoksi, vaan mielen. Olen heräillyt öisin kuristavaan pelontunteeseen (en ikinä heräile öisin, vaan olen koko ikäni nukkunut aina, paljon ja mielelläni. Uni on minulle siunaus ja ystävä, sitä pitää olla paljon). Aamuisin töihin kävely on nostanut saman vatsakipuisen tunteen. Olen ollut hämmentynyt, ihmeissäni, peloissani. Mistä tuo tunne tulee, miten siihen reagoida?

Hellesää on väsyttänyt jopa lapsia. Eilen teimme mökkiretken. Vasta siinä kuistilla, kahvikuppi kädessä, tuuli ja harva sade lämpimässä järveltä päin. Vasta siinä aloin hengittää normaalisti.

Tänään töissä oli paljon helpompaa, viime yönä nukuin.

Takaisin taas

Sanovat, että hyvän loman jälkeen töihinpaluu tapahtuu suurella innolla. Minun lomani oli hyvä, mutta ei ilmeisesti näillä mittareilla. Päinvastoin. Tuntuu, että löysin normaalin hengitysrytmini vasta kahden lomaviikon jälkeen, enkä olisi vielä halunnut luopua siitä. Ensimmäistä (aikuisten oikeasti ensimmäistä) kertaa (työ)elämässäni tunnen kurjuutta töihinpaluusta. En saa unta, vatsaa koskee, valituttaa vaikkei saisi, lamaannuttaa, inhottaa. Miten kivasta tuli kurjaa ja mitä voi tehdä? Voiko kaikki olla vain asennekysymystä? Mitä voin tehdä, ja miten, kuinka pitkään harjoitan asennemuokkaamista ja milloin annan itselleni luvan muutokseen? Minkälaiseen muutokseen?

Tämänhetkinen valtatunne on se, että olen täysin epäharmoniassa itseni kanssa. Ikäänkuin minuuteni ja se arki jota “joudun” elämään (tai vetämään läpi) olisivat ihan eritahtisia. Hidastamisen halu alkaa suorastaan itkettää. Tällaista ei ole ennen ollut. Pelottavaakin se olisi, luulen, mutten jaksa pelkoon asti. Psyykkaan itseäni ja oletan arjen helpottuvan viikon sisällä. Muuten ajatus on liian pelottava.

Kultahippusia: mies ja esikoinen palaavat taiteen parista ensi viikolla. Olen onnellinen saadessani lauman kokoon, vaikka arkeutuminen asettaakin haasteita. Olemmehan eläneet kotiarkea yhdessä viimeeksi toukokuun alkupuolella. Pienet menivät tänään ensimmäistä kertaa yhdessä samaan hoitopaikkaan. Miten ihmeellisiä, suloisia. Heti herättyään niin intoa täynnä. Kävelimme kun luutamummo lapsineen (auto on miehellä toisaalla); varavaatteita, riepuja, unileluja, sadetamineita, kumisaappaita, pieni ergossa, iso saappaissa ja sateenvarjon alla tuulen repiessä, kikattaen. Tehkää sama aamuseitsemältä, aikuiset…

Sisäinen solarium

ei vaan kovalevy alkaa täyttyä uhkaavasti. Unohtelen asioita, ärsyynnyn, en jaksa keskittyä. Koko sielu ja mieli (kai pian kroppakin) huutaa pysähtymistä ja keskittymistä. Mieli tekee ihan vietävästi tarttua johonkin käsillä tehtävään, mutta kun aika on niin tiukilla en tartu. Kesken jättäminen ahdistaisi vielä enemmän. Huomenna työpäivän jälkeen voisin kuitenkin upottaa kädet taikinaan. Pullia tai muffinsseja ehtii aina leipoa, ja se jo irrottaa työmietteistä. Tieto siitä, että sunnuntai-aamuna on edessä kolmen tunnin rupeama tuntuu vievän ilon koko viikonlopusta. Kaipaan niin vapaata, kellotonta, aivotonta aikaa. En jaksa edes lukea mitään yhtään enemmän keskittymistä vaativaa. Lomalla sitten.

Onneksi jotain olen opetellut (hitaasti mutta pikkuhiljaa….). Tajuan sammuttaa radion, television, hoitaa kotitöitä automaattiohjauksella, ostaa imurointipalvelua tyttäreltä. Pysähtyä iltasatujen ajaksi olemaan kokonaan läsnä. Ensi viikolla enemmän, nyt keskityn selviytymiseen. Toukokuu on sirpaleisine töineen ja arkineen ollut vähän liian paljon.

Mies on ollut poissa yhden viikon viidestä. Onnittelen itseäni hyvinselvitystä 20%:sta. Hyvä vaimo. Arjen väsyttävyyden huomaa, kun työsirpaleiden lisäksi onkin kotona ainoa kolmelle. Hetkien jakaminen onkin iso asia! Ja se, että kuulee toisen laittavan iltapalaa pienille, istuu yksin ja on vain. Syksyllä arvostan!