Kissojen viikset ja kasteiset kukat

Tarvitaan kaukanaoloja että voi olla lähellä. Tarvitaan muistutuksia, uudelleen ja uudelleen. Mieli rakentaa, tottumus purkaa, aika elää omaa elämäänsä.

Kun sytyttää kynttilän, kun on hämärä ja huomenna ensimmäinen päivää pidempi yö, kun ilta-aurinko valaisee yhtäkkiä pilvenraosta sen kaikkein keltaisimman koivunlatvan. Kun ihastuu ja ihailee ja riemuitsee sitä miten oma lapsi osaa, miten ne kaikki osaavat, niitä on ja rakkautta on ja tuntuu joka solussa. Kun löytää juoksemisen saadakseen omaa aikaa, ja oppii nauttimaan siitä. Kun osaa jo viimevuotista enemmän saada leivinuunin lämpimäksi, nyppiä enemmän rikkaruohoja kuin istutettuja, vähän jo tietää mitä seuraavaksi tehdä. Kun katsoo miten ne kasvavat, oppivat, ihastuttavat ja raivostuttavat. Miettii oppiiko itse, ja mitä, ja muistaako oppimaansa. Tajuaa miten on etuoikeutettu monessa, ei vähiten rakkaudessa. Siinä että villasukat riittävät, ja että joku pienistä ja vähän isommistakin halaa, ainakin kerran päivässä.

Ajan kulua, ajankulua

Arki liukuu tasaisella vauhdilla. Niin tasaisella, että iltaisin (ja perjantaisin) huokailen hämmästyneenä; nytkö se meni, joko se oli. Sainko mistään kiinni?

Pimein pimeä alkaa väistyä. Eilen töistä lähtiessä oli vain hämärä. Tänään olen jopa ollut ulkona valoisaan aikaan. En näköjään masennu pimeästä, olen vain väsynyt ja vetämätön. Oivallista talviuniainesta.

Menoa hillitsee vähän myös raihnaisuus. Aiemmista poiketen olen fyysisesti väsynyt. Jokin virheliike tai painopisteen muutos on saanut alaselkäni oireilemaan, jokin painaa iskiashermoa epämääräisen epäsäännöllisesti. En ole tottunut olemaan raihnainen, fyysinen vaivaisuus jotenkin epämääräisesti ahdistaa mieltä. Muuten olo on hyvä ja kirkas.

Tiedossa on pätkä miehettömiä viikonloppuja, lasten kanssa hummailemista, sensellaisia. Koska lomaa ei ole eikä tule, aion ottaa viikonloput sellaisina. Luvassa on siis monta lomaa!

Miten kiitää aika

Olen neljättä viikkoa työssä. Siellä keikahtelee. Kevyeksi puolivuotiskaudeksi ajattelemani saattaakin kääntyä työteliäämmäksi. Onneksi puolivuotinen pitää paikkansa, sen tiedän jo. Olen onnistunut oppimaan pakosta jonkinlaisen projektikaaren aiemmissa, osaan mitoittaa jaksamistani enemmän niin kuin jatkuvaan loputtomaan.

Pikkupoikien hoitopäivät sujuvat. Niin ihanaa paikkaa kuin aiempi päiväkoti ei ole kuitenkaan täällä olemassa. Kaipaan sinne! Varmasti pojatkin, mutta ennenkaikkea minä. Siellä oli joku ihana, herkkä kohta – koko perheeni oli aidosti tärkeä, samoin kaikki kaksikymmentä muutakin perhettä. Sielu sai hoitoa lastenhaun ohella. Niin ikävä!

Pimeä on laskeutunut tänne. Pakkanen puree pihlajan viimeiset marjat huurteisiksi, niin kauniita. Ruoho ja pihakivet kimaltavat, lapset nauttivat talvihaalareistaan. Muistin viimeinkin hyötää hyasintit, tuskin enää jouluksi ehtivät. Lueskelen talvikirjoja, joulutunnelmia, uskon että tästä tulee ihana joulu.

Onnenhetkiä on tulevassa, paljonkin, isojakin. Pienin askelin niitä kohti.

Tuulisia öitä

Syksy on toden teolla saapunut. Tuuli riipinyt koivunlehdet, sitä mukaa kun piha peittyy keltaiseen, maisema ympärillä käy avarammaksi. Näkyy naapureita, ihmettelemme ovatko talot aina olleet näin lähellä toisiaan, säpsähdämme iltaisin toisten olohuoneen valaistuja ikkunoita. Kun tulee lumi ja pimeä, ihmettelemme jälleen.

Tuulisien lisäksi yllätyksiä, hämmennyksiä, ilahduksia. Paljon toiveita, uusia suunnitelmia, epäuskoista kiitollisuutta. Ja arkisia; imurointeja, ohrapuuroa, syntymäpäivämietintöjä. Pimeä väsyttää, peiton alla on mukavaa. Tuulten mentyä haravointi odottaa. Jos ei lumi sitä ennen.

Viikonloppu vierailuja, kampaajakäynti, hyviä ruokia, kotoistelua. Suloisia. Kaksi seuraavaa suunnitellumpia sitten, mutta nyt vain hyvä näin.

Siivillä

kuluu aika. Tekemistä on paljon, koko ajan. Kaikki, melkein, tuntuu mieluisalta. Ihmettelen ajantajuttomuuttani. Valo sen tekee; tottumattomalle liian pitkät illat, aikaiset aamut.

Nautin kerroksista. Siitä, että on tilaa vaihtaa paikkaa. Olemme lähellä ja liki, mutta omassa tilassamme. Mahdun kokkailemaan. Lapset juoksevat sisään ja ulos. Nurmikko on ensileikattu, odottaa toista kierrosta. Esikoinen naapurissa jo yökylässä, uuden luokkatoverin luona. Keskimmäinen tihkuu jännitystä, huomenna ensimmäinen päivä hoitopaikassa, pieni eskarilaiseni. Pienin häilää kotona kanssani, ainakin vielä. Hän leikkii omiaan, yksin, lennähtelee milloin ritarina, milloin perhosena. Ja nostelee mehumukiaan: “Malja Lordi Zeimmssille, malja hänen korkeudelleen Baijjerin herttualle! Kauan eläköön kuningat.”

Virallisesti olen työtön, mutta yhtään en työtä vailla. Huvittunut tästä statuksen muutoksesta. Millä ehtisin tästä nyt juuri? Opettelen leivinuunin lämmitystä, juttelen miehen uudesta työstä, ihmettelen oloa, elämää. Nyt on hyvä, juuri näin.

Sininen on taivas

Vapaapäivä. Lapsillekin. Kävelemme puistotapahtumassa, piipahdamme vanhan rahtiaseman ihanassa kahvila-sisustusmyymälässä. Ulostullessa keskimmäinen tahtoo istua puistonpenkille. “Äiti tiedätkö miksi halusin että istumme tähän? Minä halusin lentoutua vähän, koska nyt on vapaapäivä, ja silloin ihmiset voivat lentoutua.” . Pienempi haluaa syliin lentoutumaan. Yhtäkkiä ei niin minkäänlaista kiirettä mihinkään. Aurinko paistaa, ihmiset kulkevat. Tässä hetkessä.

Jatkamme torille kun aika on kypsä kaikille. Ihastelua, raparperia, salaattia, onniorava. Huikopalaksi (vai onko se hiukopala, en koskaan osaa päättää) paistettuja muikkuja, sormia polttaa mutta kaikki syövät halulla, herkkua. Ihmeellisiä hetkiä, yhteisiä. Niitä joissa äänet ja tuoksut ja maut liittyvät ja liittävät kokemukset yhteisiksi, tiedämme kaikki myöhemminkin mitä tarkoittaa, kun joku muistelee Juuri Sitä Kertaa Kun.

Mikä tunne, kun tajuaa, että näistä syntyy lapsuusmuistoja, elämänmuistoja, tuttuudentunteita. Etteivät lapseni enää koe vain salaisessa maailmassaan, minun ilokseni (niinkuin pienenä, silloin kun vanhemmat ja isovanhemmat ihailevat miten suloinen yksivuotias olikaan, tai kuinka valtavan raivokohtauksen taapero saattoikaan saada). Että elämästä tulee aidosti yhteistä. Siinä on joku ihmisyyden salaisuus, valtavan hieno siemen. Olen hämilläni, ja salaa riemastunut.

Hellelukemia tiedossa

Eilinen värjöteltiin esikoisen synttäripiknikin merkeissä. Tai, minä värjottelin (valvova aikuissilmä kaupunkipuistossa), tytöt kikattivat, herkuttelivat ja pyörittivät (limsa)pulloa. Tummat pilvet varjostivat mutta pisaaraakaan ei niskaan tippunut. Illalla sitten aurinkokin paistoi.

Tänään taivas on ollut pilvetön aamusta asti. Työpäivä sujui ulkona, valtakunnallista sotilasparaatia katsellen. Ei pöhkömpi sää seuraamiseen. Tuttua tutummat marssit, komentokieli ja toimintatapa veivät lapsuushetkiin. Kasarmilla kasvaneelle armeijan harmaa (nykyisin tylsästi vihreään vaihtunut) on lapsuuden tutuin väri, musiikki soi sielussa lähellä. Sentimentaalista kyllä, myönnän, mutta soittokunnan musiikki on siivittänyt niin lapsuuden jouluja ja juhlia, kuin isän saattamista Narvan marssin rummutuksin talvipakkasessa. Sotilasmusiikki on minulle ensisijaisesti tunnemusiikkia. Kaipaan sitä jo etukäteen.

Virtailua

Kevätretki raesateeseen, uuteen pohjoiseen. Pesin ikkunoita, availin kaappeja, tutkin. Ensimmäinen yö ihmeellisiä ääniä kuunnellen, toisena nukutti makeasti.

Olen aiemminkin sanonut olevani ajelehtija. Elämässäni suurin osa asioista on tullut eteeni jostain. Harvan eteen olen tehnyt määrätietoista, pitkäjänteistä ja suunnitelmallista työtä. Silti – tai sen takia – suurin osa asioista on ollut siunauksellisia. Osaan tarttua “oikeisiin” asioihin, mutta en ehkä pyrkiä niihin kovin aktiivisesti.

Uusi virta tuo -kokemus tuli uudessa. Käy tapaamassa – tyyppinen vinkkaus poiki työtä; oman alan ja mielenkiintoisessa paikassa, ei vakituista (en toivonutkaan, nyt heti), alkaa vasta loppuvuodesta (niin kuin haaveilinkin, saan oikean tauon). Tarvitseeko siis sanoa, että uskon näihin virtaushetkiin, ja uskallan jo niihin luottaakin. Niitä tulee!

Lähtölaskentaa

Hyppään sunnuntaina miehen matkaan pohjoiseen. Potentiaalinen työpaikkatapaaminen minulle, kokouksia ja sensellaista hänelle. Ensimmäiset yhteiset yöt uudessa, ikkunanpesua, puutarhakalusteita. Jännittää.

Suunnittelen pihantutkailua, ja talon, tietysti. Siivoilua, suunnittelua, mittaamista. Pitkä, pitkä ajomatka, aikaa jutella niitänäitä, kinastella, torkkua. Kahvitauko, lounastakin yhdessä, mikä pakomatka!

Arkiarjessa taas, työssä – lasken päiviä lähtöön. Ja olen lähdöstä tyytyväinenkin. Irtipäästäminen tuntuu helpottavalta, vapauttavalta. Oikeasti uudelta alulta.

Narsisseja ja lumivalkeaa

Olipa pääsiäinen missä kohtaa kalenteria tahansa, se tuntuu tarkoittavan takatalvea, räntäsadetta, väsähtäneisyyttä koko vuodenaikaan. Outoa, koska tänä vuonna ei luulisi lumeenkaan väsyvän. Ilmeisesti sisäänrakennettu kalenteri kuitenkin olettaa vuodenaikojen vaihtuvan tietyn logiikan mukaisesti. Uhmasin räntää, ja ostin joka tapauksessa ruukkunarsisseja. Lasten kanssa istutimme myös ohraa, joka ei ehkä ehdi ennen Turkuun lähtöä (ja kuka sen kastelee siinä välissä? Selviääkö pääsiäisruoho hukuttamalla kolmen päivän kuivuudesta?).

Toimerruin myös varaamaan itselleni ajan lääkäriin. Väsyin koko talven oirehtineeseen päänahkaan, silläkin uhalla että kotidiagnoosini osoittautuu oikeaksi (stressireaktio). Neljä kuukautta verilleraapiutunutta tukkaa on kuitenkin tarpeeksi.

Muistilistaa itselle; ensi viikolla sähköt, vesisopimukset, esikoisen paperien tilaus koulusta tulevaan. On tämäkin. On aikaa, ei ole aikaa, ei vielä viitsi, pian ei ehdi. Joko saa rastia päiviä (työsellaisia, etenkin) kalenteriin aamukamman tapaan? Työkyynisyyteni on kasvanut ärsyttäviin mittoihin, esimieshenkilön tuleva virkavapaa ei sitä juurikaan helpota. Eikä muutama keskeneräinen projektikaan. TJ 3kk ja vähän päälle. Inhoan ajatusten kääntymistä tähän, mutta ehkäpä nyt on vain aika toteuttaa viime syksystä (aiemmastakin?) kytenyt tarve ja tuska muutokselle.

Loppujen lopuksi tällainen muutoksentulo sopii vastuuttomalle; en minä muuten mutta kun… Paljon rohkeampaa olisi ollut repäistä itsensä irti vain oman tunteen tähden.

Ajatukset kuin perhoset hullut itseään toistavat. Tai jotain. Kaksi vajaata viikkoa, yksi täyteenahdettu, sitten helpotusta. Välissäkin iloa, ylellisyyttäkin (Budapest), valompaa.