Pienet liehuvat ympäriinsä leikkien muskettiritareita. Viitaksi kelpaa äitiyspakkauksen harsoriepu, miekkana toimii puinen syömäpuikko ja D`Artaganin hattu on Ylen arpajaisista saatu frisbeekiekko. Olen lumoutunut. Musketöörit ovat nelistäneet meillä reilun pari viikkoa.
Isosisko sen sijaan valmistautuu ensimmäisiin itsenäisyyspäiväjuhliinsa. Olen korjausommellut vanhaa (omaa) kansallispukuani ja silittänyt pellavapaitaa. Lapsi itse valitsi nimenomaan mumman tekemän kansallispuvun juhla-asukseen. “Tämä on ainoa kerta kun juhlin Suomen 90-vuotispäivää, äiti.”
Pimeä himmuu ympärillä kun vien lapsia tarhaan aamuisin. Se leijuu omalla työmatkallani mennen, ja takuuvarmasti tullen. Lumikaan ei valaise, työpaikalla ei voi kynttilöitä polttaa. Syvin minäni olisi valmis nukkumaan koko ajan, enkä jaksa lukea kuin hyvin pieniä pätkiä. Joulukoristelu tuntuu mukavalta, ajattelemme usein “ensi vuonna omassa kodissa…” eikä nykytilanne ahdista. Tuikkuvalot päällä yötäpäivää, epäekologista mutta hyvin psykologista.
Rettigin pipareita leivottu, koristelua suunniteltu, muumipiparitalon muotti valmiina. Itsenäisyyspäivää juhlistetaan kotona monenlaisilla tapaspalasilla ja kuohuviinillä (miten ihmeessä ihmiselle voi kertyä yllättäen pullotolkulla kuohuvaa?), ulkoillaan räntäsateessa, liimataan pipareihin karkkia sokerikuorrutteella. Siinä se.
