Iloinen

Olemme allekirjoittaneet. Mitanneet, valinneet, arvelleet, nauraneet. Olen – iloinen. Katselin uutta kaupunkia uudella tavalla (en ole koskaan katsonut mitään tuntematonta samalla lailla – ei ole ollut tarvetta); tuo, ja tuo, ja tuokin pitää käydä, nähdä, kokeilla. Ja sitten huojennus: syksyllä on aikaa, loppukesällä mahdollisuus, ensitalvena ehtii.

Koetimme ottaa haltuun kotia, pihaa, esikoisen uutta koulua. Ajatuksen oikeasta talvesta, valoisasta kesästä, uudesta elämisestä.

Mies ei haluaisi minun virtuaalisisustavan vielä kaikkea. Outo.

Sillä ei ole nimeä. Vielä.

Kesällä siitä tulee Koti.

Allekirjoitamme ensi viikolla kauppakirjat. Tarvitseeko sanoakaan miten jännittynyt olen. Tai toisaalta en; haluaisin vain kiirehtiä, en jännitä vatsanpohjaa myöten koko ajan (päätöshän on tehty, molemmin puolin, välittäjä on ollut ylen avulias). Levottomuus tulee ehkä sitten siellä. Jännityskin.

Ja pitäähän se jättää yksinkin. Talo rukka. Onneksi remontoivat sitä.

Se on sininen ja silkkinen, keltainen ja lämpöinen

Tylyn sadepäivän ilonaiheita: kupliva ja aaltoileva innostus ja jännitys, ehkäily – uskaltaudummeko, otammeko, tarjoammeko? Se on keltainen, ja ehkä joskus jopa kuvissa asti. Tai sitten Se on joku toinen. Vielä ei voi tietää. (Silti pitää suunnitella, haaveksia, miettiä – maalata, karsia, valita, pohtia verhoja ja mattoja, miettiä hyttysiä, tuulensuuntaa ja lumilapioita).

Sininen, ei silkkinen, mutta suloinen – mökkimuistoja 50-luvun alusta – korkeaselkäinen tuoli. Ensimmäinen parista tuli verhoilijalta kotiin, on kuin vanhanaikainen karamelli, silkinsileässä paperissa, vähän hieno mutta kovin oma. (Tarvitseeko mainita, että miehenkin mielestä tuoli olisi kotonaan Siinä Keltaisessa Talossa).