Kissojen viikset ja kasteiset kukat

Tarvitaan kaukanaoloja että voi olla lähellä. Tarvitaan muistutuksia, uudelleen ja uudelleen. Mieli rakentaa, tottumus purkaa, aika elää omaa elämäänsä.

Kun sytyttää kynttilän, kun on hämärä ja huomenna ensimmäinen päivää pidempi yö, kun ilta-aurinko valaisee yhtäkkiä pilvenraosta sen kaikkein keltaisimman koivunlatvan. Kun ihastuu ja ihailee ja riemuitsee sitä miten oma lapsi osaa, miten ne kaikki osaavat, niitä on ja rakkautta on ja tuntuu joka solussa. Kun löytää juoksemisen saadakseen omaa aikaa, ja oppii nauttimaan siitä. Kun osaa jo viimevuotista enemmän saada leivinuunin lämpimäksi, nyppiä enemmän rikkaruohoja kuin istutettuja, vähän jo tietää mitä seuraavaksi tehdä. Kun katsoo miten ne kasvavat, oppivat, ihastuttavat ja raivostuttavat. Miettii oppiiko itse, ja mitä, ja muistaako oppimaansa. Tajuaa miten on etuoikeutettu monessa, ei vähiten rakkaudessa. Siinä että villasukat riittävät, ja että joku pienistä ja vähän isommistakin halaa, ainakin kerran päivässä.

Uusi on uutta, yllättääkin

Eilen iski ensikriisi täällä uudessa. Onkin mennyt ihmeen kevyesti, kuin lomamielellä, tähän asti. Kovin erilaiset työskentelyrytmimme ovat hakauksessa, se, miten lapset haluavat kanssamme olla (minä olen itkutilanteita, yhdessä tekemistä, leipomista, retkiä varten, isänsä leikkiä). Seurauksena siitä isänsä ei osaa ottaa lainkaan omaa aikaa kotona, vaan on leikinhaluisten käytettävissä jatkuvasti, ahdistuu purkamattomista laatikoista, keskeneräisyyksistä. Koetan lohduttaa, vanhassa talossa on aina jotain kesken, ei tästä elämästä vain valmis-valmista tule, ei ole nollakohtaa josta aloittaa ja sitä pistettä jossa valmista ja siistiä ja rauhallista on.

Lopputulema: hän koettaa tottua tähän elämäntapaan, kerrostaloasuja, minä koetan ottaa vastuuta illoista ja iloista. Huomenna 11 kuutiota polttopuita. Tästä mennään.

Se on sininen ja silkkinen, keltainen ja lämpöinen

Tylyn sadepäivän ilonaiheita: kupliva ja aaltoileva innostus ja jännitys, ehkäily – uskaltaudummeko, otammeko, tarjoammeko? Se on keltainen, ja ehkä joskus jopa kuvissa asti. Tai sitten Se on joku toinen. Vielä ei voi tietää. (Silti pitää suunnitella, haaveksia, miettiä – maalata, karsia, valita, pohtia verhoja ja mattoja, miettiä hyttysiä, tuulensuuntaa ja lumilapioita).

Sininen, ei silkkinen, mutta suloinen – mökkimuistoja 50-luvun alusta – korkeaselkäinen tuoli. Ensimmäinen parista tuli verhoilijalta kotiin, on kuin vanhanaikainen karamelli, silkinsileässä paperissa, vähän hieno mutta kovin oma. (Tarvitseeko mainita, että miehenkin mielestä tuoli olisi kotonaan Siinä Keltaisessa Talossa).