Juuri sellainen

Hurmaava. Ihmeellinen. Raivostuttava. Suloinen. Seitsenvuotias. Viisivuotias. Kaksitoistavuotias. Viisikuinen. Ja kolmekasi.

Kuka tässä kasvattaa, ja ketä?

Onneksi se neljävitonen tasapainottaa aina ehtiessään.

Kutkuttavaa, jouluistakin

Ne löytyivät sittenkin! Olkipukit, turunmummin lumiukko, sekalainen kasa erilaisia joulukoristeita (myös ne lasten – kunkin vuorollaan – tekemät muotopuolet mutta sitä hellyyttävämmät tontut). Samaan laatikkoon olin pakannut myös jouluelokuvia ja joulukirjoja. Esikoinen kehrää tyytyväisyyttään Melukylän joulun parissa. En ole vielä näyttänyt hänelle kuvitettua Saiturin joulua.

Tärkeimmät on tiedotettu. Rauhallinen ja onnellinen mieli. Vähän parisuhteellisia mutkia matkassa ensimmäisen talvimyrskyn ja ensimmäisen ensi-illan myötä, mutta ensinmainittu on onnellisesti ohi, ja toinenkin viikon kuluttua. Rauhoittuvaa siis siinäkin mielessä.

Nyt iltateetä, viikonloppuna adventinviettoa lasten kanssa (mies työmatkalla Porvoossa ja kurssitapaamisessa Helsingissä), pipareita (kun vain osaisin valita ohjeen) ja joulukalentereita. Onnellinen, mainitsinko?

Uusi on uutta, yllättääkin

Eilen iski ensikriisi täällä uudessa. Onkin mennyt ihmeen kevyesti, kuin lomamielellä, tähän asti. Kovin erilaiset työskentelyrytmimme ovat hakauksessa, se, miten lapset haluavat kanssamme olla (minä olen itkutilanteita, yhdessä tekemistä, leipomista, retkiä varten, isänsä leikkiä). Seurauksena siitä isänsä ei osaa ottaa lainkaan omaa aikaa kotona, vaan on leikinhaluisten käytettävissä jatkuvasti, ahdistuu purkamattomista laatikoista, keskeneräisyyksistä. Koetan lohduttaa, vanhassa talossa on aina jotain kesken, ei tästä elämästä vain valmis-valmista tule, ei ole nollakohtaa josta aloittaa ja sitä pistettä jossa valmista ja siistiä ja rauhallista on.

Lopputulema: hän koettaa tottua tähän elämäntapaan, kerrostaloasuja, minä koetan ottaa vastuuta illoista ja iloista. Huomenna 11 kuutiota polttopuita. Tästä mennään.

Lähtölaskentaa

Hyppään sunnuntaina miehen matkaan pohjoiseen. Potentiaalinen työpaikkatapaaminen minulle, kokouksia ja sensellaista hänelle. Ensimmäiset yhteiset yöt uudessa, ikkunanpesua, puutarhakalusteita. Jännittää.

Suunnittelen pihantutkailua, ja talon, tietysti. Siivoilua, suunnittelua, mittaamista. Pitkä, pitkä ajomatka, aikaa jutella niitänäitä, kinastella, torkkua. Kahvitauko, lounastakin yhdessä, mikä pakomatka!

Arkiarjessa taas, työssä – lasken päiviä lähtöön. Ja olen lähdöstä tyytyväinenkin. Irtipäästäminen tuntuu helpottavalta, vapauttavalta. Oikeasti uudelta alulta.

Tule lumi, tule

Hämäriä päiviä, iltoja. Pienimmän syntymäpäivän viettoa vauhditti mahatauti. 4/5 perheestä on potenut sen, toistaiseksi.

Asiat ovat hajanaisia. Heiluvat, paljon on pitäisi-asiaa, paljon nopeasti hoidettavia. Kokonaisuus tuntuu takkuisessa päässäni vähän hahmottumattomalta. Kuka haluaa jonnekin, kenen pitäisi muistaa mitä, onko työssä hankehaut hoidettu, kenen vuoro hakea lapsia, missä ihmeessä ovat jouluvalot. (Olemme päättäneet aloittaa raivaamisen, pikkuhiljaa. Puheena on hylly, kaappi kerrallaan. Vaatii paljon läpikäymistä, miten helposti tavarapaljous karkaakaan käsistä. Olisin iloinen jos muuttokuormaan tulisi ainakin jokunen laatikko vähemmän!).
Tuntuu hullulta vetää itsensä eri puolelle peliä kuin oma äiti. Monessa asiassa pystyn olemaan puolellaan, mutta tässä en. Tässä joukkueeni on ihan selvillä. Ja ilmeisen eri kuin hänellä. Väliin se repii lojaliteettiä, mutta sitten eriydyn ja aikuistun, ja toivon hänen pystyvän samaan. Muistilappu itselle: omien lasten on syytä irrottautua ajallaan!

Arkirakkaus ja kunnioitus omaa miestä kohtaan tuntuu isolta, näin oksennuspyykin ja öisten heräilyjen jälkimainingeissa. Ihan oikein, meistä on tullut oma joukkomme. Ei ehkä aina kaikkein helpointa mutta miten palkitsevaa tajuta.

Tänään koetan jaksaa ikonimaalaukseen. Niin monta keskiviikkoiltaa on jäänyt väliin, en osaa edetä ilman opettajaa. Liikaa maavärejä, pöllyäviä pigmenttejä, sääntöjä. Mutta niin rauhoittavaa ja ajatukset sitovaa tekemistä, keskittymistä.

Huomenna etsin niitä jouluvaloja…

Uusia tulevaisuudenkuvia

Illoista mustimpana alkoi miehen puhelimeen tihkua onnitteluviestejä. Valittiin. Olemme iloisia, epäuskoisia, jännityksissämme, kauhuissammekin. Tämä muuttaa niin paljon!

Ympäristön reaktiot ihmetyttävät. Äitini kauhistunut itku ilouutisesta, itku joka on jatkunut päiviä. Tiedän osan taustoja mutten jaksa ymmärtää. Tai, jaksan, jaksanhan, mutten manipuloitua. Olen elänyt läheisriippuvaisesti äidin mielialoja peilaten 35 vuotta. Tätä peliä en enää jaksa. Voin olla, olenkin, empaattinen, ymmärrän pelkonsa ja pakokauhunsa – peliin vain en enää mene mukaan. Ihmettelen itsekin.

Tätäköhän aikuisuus on? Kykyä pitää ensimmäisen kerran elämässään muiden tunnereaktiot erossa omistaan. Kaiken keskelläkin. Jos näin on, olen onnellinen.

Niin vaihtelevat, alati vaihtelevat

Istuin eilisillan ystävän kanssa. Juttelimme paljon, päivitimme. Hän keskellä avioeroprosessia omasta halustaan, kaipuustaan löytää oma, oma itsensä. Minä yhdenlaisen eron läpikäyneenä ja nykyiseen elämään ja suhteeseen kovin tyytyväisenä. Tajusin keskustellessamme (jo ennen toista tai kolmatta punaviinilasillista) miten vain minä itse voin muistaa ja huolehtia siitä, mitä minä itse ajattelen, haluan, tunnen. Ja että vain minä itse voin sanoa ne asiat ääneen toiselle, että se on suorastaan velvollisuuteni. Jotta osaisin antaa ja saada ne asiat, joita kaksi yhdessä omasta halustaan elävää ihmistä haluavat, kaipaavat, tarvitsevat. Ja että voin odottaa sitä samaa toiselta.

Tämä päivä on ollut vähän väsynyt, pääkipuinen, mutta jollain lailla onnellinen. Ukkosmyrskykin, kunnioitusta herättävä, kuului siihen. Tuntea samaan aikaan väsymystä ja aikaansaamista, läsnäoloa ja aaltoilua kaiken ulkopuolella, tarkkaavaisuutta ja unenomaisia hetkiä.

Jäin miettimään

miksi toisille sanat ja sanomiset ovat niin erilaisia. Miksi yksi löytää kannustavia, kehuviakin sanoja makeilematta, alleviivaamatta, ja toinen sanoo niukalti, vähän sinne päin muttei ainakaan kehuakseen. Onko itä- ja länsisuomalaisessa kielessä (ja mielessä) niin isoja eroja? Onko sallittua kehua retostaa silloin, kun vähäkin kehun aihe on (ajatuksena, että se kannustaa, rohkaisee, parantaa), vai pitääkö aina pelätä kehun pysäyttävän kehittymisen? Pitääkö löysäpäisesti suusta päästetystä kauniista sanasta kantaa huonoa omatuntoa, miettiä miten se nyt taas luulee itsestään liikoja. Pitääkö kehuttomuus ja niukka ilmaisu aina vain hyväksyä koska toinen nyt vain on sellainen ilmaisultaan. Saako ja pitääkö omaa viestiä muuttaa ja pehmentää niin, että vastaanottaja voi poimia siitä itselleen, omalla kielellään, vai onko se minuuden myymistä. Miksi itäsuomalaista väsyttää kaivaa kehua kuin suota kuokalla, miksi länsisuomalaista hävettää jos tuli liian hyväksi haukuttua. Miksi sanat ovat tiellä, kun ajatukset olisivat yhtä ja sanojen tulkinnat toista.

Ja kyllä, minä olen se itäsuomalainen, sanoilla liekutettu, ihanasti kehuttu, kielellä mielellä pidetty. Ja Hän, sanoo vain aiheesta, ja silloinkin “ei tästä mitään vikaa puutu”.

Edit (saman viikon perjantaina) viikon niukuttelun (niukkaa viestintää, epäaikuismaista piilokiukuttelua) jälkeen väsynyt puhelinkeskustelu liian pitkien työpäivien jälkeen. Emme jaksaneet edes riidellä (minäkään en tainnut itkeä kertaakaan). Juhannussuunnitelmia valmistui, ja tänään tekstiviesti “Anteeksi mustavalkoisuuteni, hyvä että puhuttiin. Olet rakas.”

Iltasadetta

Perjantaina ajamme poikien kanssa hellesäässä Helsinki-Vantaalle hakemaan odotetun isin kotona käymään. Perillä mies toteaa meidän ajaneen lähes tyhjällä renkaalla (moottoritietä, 120 km / h, ohitellen). Rengas täytetään ja ilma pysyy siinä. Enkelit matkassa, jälleen.

Lauantain vietimme pienperheenä, kun tytär oli isänsä luona. Loikoilua, pyykinpesua, yhdessäoloa, kahvit parvekkeella, kummallekin pienelle oma aikuinen luku- ja leikkikaveriksi. Tunnen outoa etäisyyttä miehen kanssa, paluu viikkojen erilläänolosta ottaa aikansa. Illalla on jo yhteisempää, pakkaamme eväät ja lähdemme poikien kanssa Tykkipuistoon. Rento, kiva, lämmöntäyteinen ilta ja tunnelma. Herkuttelun jälkeen pojat intoutuvat juoksemaan leirihuopamme ympärillä. Viimeisen esiintyjän aikaan pienempi oksentaa päälleni. Liikaa vauhtia, yskää ja herkkuja. Kotona suihkuttelemme koko juhlaväen raikkaaksi.

Tänään pyöräilyä, leivänmuruja sorsille, leikkipuistoa. Rentoa, rauhallista. Sää viilenee, tuntuu raikkaammalta. Illalla mies junalle, matkalle kohti Rovaniemeä. Minua itkettää, kokoan mukaan palautettavia tölkkejä ja pulloja, etteivät pojat näe, kun alahuuli vapisee. Sanoisi jotain kaunista lähtiessään, tunnin verran ennen lähtöä kierrän kuin kipeä kissa. Haluaisin kuulla miten hienoa on, että jaksan ja pärjään ja selvitän. Että on hyvä mennä kun toinen hoitaa lapset, ja kaiken arjen. En kuule, suututtaa, harmittaa, itkettää.

Palautamme tyhjät pullot, ajelemme kotiin. Kaakaota, iltasatua. Ulkona sataa jo.

Rakkaus alkaa juuri niin…

… aika jos sattuu kohdalleen, kun aistii tietynlaiset tuoksut…

Tuomentuoksu on huumaava. Keskimmäisen tarhamatkalla kuljen joka päivä lakkiaismäen kautta, kirkon pihamaalla. Valkoisina ryöppyvät tuomet liittyvät kaikkiin elämäni kouluvuosiin. Ensin vuosien ajan kävimme ihailemassa itseämme paljon vanhempia valkolakkeja, ruusumerta ja tuttuja kasvoja. Sitten olimme siellä itse (sinä vuonna satoi, ja palelimme, sen muistan), märät tuomenkukat roikkuivat lähipuissa. Nyt tyttären koulun kevätjuhla vietetään tuossa samalla kirkonmäellä, ja kuljemme kirkkoon tuomien alitse. (Äitini inhoaa tuomentuoksua, saa siitä päänsärkyä ja väittää hajua kissanpissan toisinnoksi. Minä olen päättäväisesti eri mieltä. Tuomet tuoksuvat koululta.).

Nuoruudenrakkauden tuoksu on lehmusten tuoksu. Koulun liepeillä urheilukenttä, sen ympärillä lehmuksia, sama tuoksu Suuren Rakkauden kotitiellä. Lukemattomat tunnit jotka istuin noiden puiden alla ja katsoin ihaillen hänen juoksuaan jalkapallokentällä. Välitunnit ja karkaamiset kioskille, lehmusten alle. Tuoksu, koko kevät ja kesä aina juhannukseen asti. Vien nuorimmaisen hoitoonsa samojen lehmuksien alta, jalkapallokentän liepeille. Tarpeetonta sanoa, että vedän joka aamu syvään henkeä, ja sielussa häilähtelee heltymys. Olimme niin kovin nuoria…

Kesämökki ja mökin tavarat tuoksuvat lapsuudelta. Serkuilta, ukkossateilta, ikuiselta uimiselta huulet sinisinä, tienposken ahomansikoilta. Talven jälkeen kostealta, auringonpaahtamalta pölyltä. Salaisuuksilta, käärmekiveltä, heinälläsoittelulta, soutuveneeltä. Turvallisilta riitelyiltä, intiaanileikeiltä, Mattosaarelta. Kaikki oli ehjää ja kokonaista, ja luulin sen ringin kestävän kaiken. Vasta aikuisena – onneksi – minulle ja serkuille aukeni moni hajallaollut seikka vanhemmistamme.

  on äitini isän tekemä ja mökiltä pelastettu. Äiti muistaa sen ensimmäisestä ja ehkä rakkaimmasta lapsuudenkodistaan Ikolanharjulta, minä vain saunamökin tuvasta. Kermanvalkoinen kaipaa uusimista, ja uudet posliininupit eivät sovi reikiin vielä. Mies lupasi porata oikeamman kokoiset reiät niille. Komuutin tuoksu tuo mökin kotiin, sen ulkonäkö ilahduttaa minua joka kerran kun katson olohuoneen nurkkaan. Pari talvea sitten mökille murtauduttiin, ja pahantekijät iskivät komuutin pintaa kirveellä. Vaurio on peitetty kaitaliinoin, mutta jonain päivänä haen apua sen korjaamiseen. Nyt vain nautin.