Miehen etsiessä näytelmätekstiä tartuin eilen Waltariini minäkin. Pienoisromaanien yhteispainos, 15-vuotislahjaksi saamani, on kirjoistani harvoja puhkiluettuja. Lyijykynällä huolella tehdyt alleviivaukset, huutomerkit. Sanojen, lauseiden sijoittelu. Rytmi. Kaiho. Waltari on kirjailijoista rakkaimpia, yhä, sitä tekstivirtaa jossa sielu lepää. Inhimillisyys, kaunis turhuus. Miten voimalla ne osuvat vieläkin.
Ihmisen ainoa veli on asia, joka on konkretisoitunut viimeisten vuosien, kuukausien aikana kipeästi. Menetin jollain tapaa pikku veljeni viisitoista vuotta sitten. Selittämätön vammautuminen kolhi, aluksi voimaannuttikin kiinteän lapsuudenperheeni, sitten uuvutti omaishoitajavanhemmat tyystin. Aikuisen, rakkaan ja vieraaksi muuttuneen, rinnalla jaksaminen ja irrottautuminen on kovaa ja kipeää. Isä ei jaksanut, äidin jaksaminen alkaa olla raukoilla rajoilla. Yhteiskunnan tarjoamat mahdollisuudet ovat – tietenkin – rajalliset. Kaikkein rajoittavinta on se, että mennyttä emme voi muuttaa. Vamma toi mukanaan asioita joihin emme voi vaikuttaa, vei paljon omaa ja inhimillistä pois. Luulin kaiken helpottavan pari vuotta sitten, kun irtautuminen lapsuudenkodista voitiin viimein toteuttaa. Paikka palvelutalossa ei ole avain onneen, kun mies ei itse kykene onnea tuntemaan. Läheisistä tulee tuskan ja surun kaatopaikka, synkkyyttä, uhkailuja ja pimeää – kunnes tuuli käännähtää ja hetken on valoisampaa. Näin on ollut koko ajan; viimeisten kuukausien aikana valo on miltei kadonnut.
Pelkään, väsyn, en halua. Autan vaikken voi; olen vaikken tahdo – ei tahdo hänkään. Vaihtoehtoja ei vain ole. Liikaa on liikaa on liikaa. Menetin yhdelle silmänräpäykselle jo veljen, toisen vanhempani, lupauksia ja toiveita. En halua tarttua enää tähän, haluan jättää, luopua ja surra luvallisesti. En enää tiedä kumpaa toivon enemmän; ihmeparanemisia vai loittonemisia. Luopumisen suru on ollut täällä jo vuosia, nyt viimein haluaisin surra – ja luopua.
