Tule lumi, tule

Hämäriä päiviä, iltoja. Pienimmän syntymäpäivän viettoa vauhditti mahatauti. 4/5 perheestä on potenut sen, toistaiseksi.

Asiat ovat hajanaisia. Heiluvat, paljon on pitäisi-asiaa, paljon nopeasti hoidettavia. Kokonaisuus tuntuu takkuisessa päässäni vähän hahmottumattomalta. Kuka haluaa jonnekin, kenen pitäisi muistaa mitä, onko työssä hankehaut hoidettu, kenen vuoro hakea lapsia, missä ihmeessä ovat jouluvalot. (Olemme päättäneet aloittaa raivaamisen, pikkuhiljaa. Puheena on hylly, kaappi kerrallaan. Vaatii paljon läpikäymistä, miten helposti tavarapaljous karkaakaan käsistä. Olisin iloinen jos muuttokuormaan tulisi ainakin jokunen laatikko vähemmän!).
Tuntuu hullulta vetää itsensä eri puolelle peliä kuin oma äiti. Monessa asiassa pystyn olemaan puolellaan, mutta tässä en. Tässä joukkueeni on ihan selvillä. Ja ilmeisen eri kuin hänellä. Väliin se repii lojaliteettiä, mutta sitten eriydyn ja aikuistun, ja toivon hänen pystyvän samaan. Muistilappu itselle: omien lasten on syytä irrottautua ajallaan!

Arkirakkaus ja kunnioitus omaa miestä kohtaan tuntuu isolta, näin oksennuspyykin ja öisten heräilyjen jälkimainingeissa. Ihan oikein, meistä on tullut oma joukkomme. Ei ehkä aina kaikkein helpointa mutta miten palkitsevaa tajuta.

Tänään koetan jaksaa ikonimaalaukseen. Niin monta keskiviikkoiltaa on jäänyt väliin, en osaa edetä ilman opettajaa. Liikaa maavärejä, pöllyäviä pigmenttejä, sääntöjä. Mutta niin rauhoittavaa ja ajatukset sitovaa tekemistä, keskittymistä.

Huomenna etsin niitä jouluvaloja…

Uusia tulevaisuudenkuvia

Illoista mustimpana alkoi miehen puhelimeen tihkua onnitteluviestejä. Valittiin. Olemme iloisia, epäuskoisia, jännityksissämme, kauhuissammekin. Tämä muuttaa niin paljon!

Ympäristön reaktiot ihmetyttävät. Äitini kauhistunut itku ilouutisesta, itku joka on jatkunut päiviä. Tiedän osan taustoja mutten jaksa ymmärtää. Tai, jaksan, jaksanhan, mutten manipuloitua. Olen elänyt läheisriippuvaisesti äidin mielialoja peilaten 35 vuotta. Tätä peliä en enää jaksa. Voin olla, olenkin, empaattinen, ymmärrän pelkonsa ja pakokauhunsa – peliin vain en enää mene mukaan. Ihmettelen itsekin.

Tätäköhän aikuisuus on? Kykyä pitää ensimmäisen kerran elämässään muiden tunnereaktiot erossa omistaan. Kaiken keskelläkin. Jos näin on, olen onnellinen.

Tuuli vastaa ei….

Autoradio soittaa vanhaa Hectoria, sitä jota yläasteen ensimmäisellä musiikintunnilla laulettiin. Nostalgia kohahtaa suoniin. Osaan kaikki sanat ulkoa, kaikki.

Tänään sää on hellinyt. Melkein kesänlämmintä. Istun palaverissa, tunnen osaavani, olevani oikeassa paikassa. Ohimenevää tai sitten ei. Lasten liian pienet vaatteet on lajiteltu keräykseen. Turvaistuin on pesty. Mietin kasaanko unelmiani keräyskassien mukana, huojennun kun tajuan ettei niin ole.

Listaystävät kuohahtelevat, en jaksa tarttua, provosoitua. Leijun irrallani, en kovin irti maasta mutta irrallani. Mietin saanko otetta itsestäni, kaipaanko kuviteltua, mitä olen? Vetäytyminen ei kotihärdellissä onnistu, pakenen salaa, olen ajatuksissa poissa, ja vähän läsnä. Aaltoilua.

Tuoksuu kirpeältä, syksyltä, suloiselta. Tätähän tämä on, ja hyvä niin.

Ihminen on ihmisen ainoa veli

Miehen etsiessä näytelmätekstiä tartuin eilen Waltariini minäkin. Pienoisromaanien yhteispainos, 15-vuotislahjaksi saamani, on kirjoistani harvoja puhkiluettuja. Lyijykynällä huolella tehdyt alleviivaukset, huutomerkit. Sanojen, lauseiden sijoittelu. Rytmi. Kaiho. Waltari on kirjailijoista rakkaimpia, yhä, sitä tekstivirtaa jossa sielu lepää. Inhimillisyys, kaunis turhuus. Miten voimalla ne osuvat vieläkin.

Ihmisen ainoa veli on asia, joka on konkretisoitunut viimeisten vuosien, kuukausien aikana kipeästi. Menetin jollain tapaa pikku veljeni viisitoista vuotta sitten. Selittämätön vammautuminen kolhi, aluksi voimaannuttikin kiinteän lapsuudenperheeni, sitten uuvutti omaishoitajavanhemmat tyystin. Aikuisen, rakkaan ja vieraaksi muuttuneen, rinnalla jaksaminen ja irrottautuminen on kovaa ja kipeää. Isä ei jaksanut, äidin jaksaminen alkaa olla raukoilla rajoilla. Yhteiskunnan tarjoamat mahdollisuudet ovat – tietenkin – rajalliset. Kaikkein rajoittavinta on se, että mennyttä emme voi muuttaa. Vamma toi mukanaan asioita joihin emme voi vaikuttaa, vei paljon omaa ja inhimillistä pois. Luulin kaiken helpottavan pari vuotta sitten, kun irtautuminen lapsuudenkodista voitiin viimein toteuttaa. Paikka palvelutalossa ei ole avain onneen, kun mies ei itse kykene onnea tuntemaan. Läheisistä tulee tuskan ja surun kaatopaikka, synkkyyttä, uhkailuja ja pimeää – kunnes tuuli käännähtää ja hetken on valoisampaa. Näin on ollut koko ajan; viimeisten kuukausien aikana valo on miltei kadonnut.

Pelkään, väsyn, en halua. Autan vaikken voi; olen vaikken tahdo – ei tahdo hänkään. Vaihtoehtoja ei vain ole.  Liikaa on liikaa on liikaa. Menetin yhdelle silmänräpäykselle jo veljen, toisen vanhempani, lupauksia ja toiveita. En halua tarttua enää tähän, haluan jättää, luopua ja surra luvallisesti. En enää tiedä kumpaa toivon enemmän; ihmeparanemisia vai loittonemisia. Luopumisen suru on ollut täällä jo vuosia, nyt viimein haluaisin surra – ja luopua.

Suvun naiset

Olimme yhdenyön reissulla Tallinnassa esikoisen 10-vuotissyntymäpäivän kunniaksi. Vuodet tulivat täyteen jo juhannuksena, mutta yhteinen aika naisten matkalle löytyi vasta nyt. Tytär ei ole matkustellut juuri kotimaata kauempana, joten kaikki passintarkastuksesta merimatkaan – ja perillä ihan kaikki – olivat hänelle uutta ja ihmeellistä. Naisten matkalla olivat mukana myös äitini ja tätini.

Suurimmaksi osaksi meillä oli mukavaa. Sää suosi, ruoka oli hyvää, uni maistui ja hyviä ostoksiakin tehtiin. Oli myös ikävämpää; huoli ja vihantunne lähisukulaisen vuoksi, äidin pyörrytyskohtaus ja oma ärtymykseni. Aloin jossain vaiheessa matkaa tuntea itseni täysin kahden tulen väliin joutuneeksi, ja väsyneenä ärsyynnyin niin monesta turhasta. Tekstailin miehelle kiihtyneenä, että “tulevaisuudessa matkustan vain sinun tai lasten kanssa”. Matka opetti taas, että suhtautuminen asioihin ratkaisee niin paljon. Ja muistutti myös siitä, etten pidä enkä jaksa negatiivisuutta, joka esitetään näennäisen positiivisuuden tai marttyyriuden valepuvussa. Se oli hyvä muistutus.