Kissojen viikset ja kasteiset kukat

Tarvitaan kaukanaoloja että voi olla lähellä. Tarvitaan muistutuksia, uudelleen ja uudelleen. Mieli rakentaa, tottumus purkaa, aika elää omaa elämäänsä.

Kun sytyttää kynttilän, kun on hämärä ja huomenna ensimmäinen päivää pidempi yö, kun ilta-aurinko valaisee yhtäkkiä pilvenraosta sen kaikkein keltaisimman koivunlatvan. Kun ihastuu ja ihailee ja riemuitsee sitä miten oma lapsi osaa, miten ne kaikki osaavat, niitä on ja rakkautta on ja tuntuu joka solussa. Kun löytää juoksemisen saadakseen omaa aikaa, ja oppii nauttimaan siitä. Kun osaa jo viimevuotista enemmän saada leivinuunin lämpimäksi, nyppiä enemmän rikkaruohoja kuin istutettuja, vähän jo tietää mitä seuraavaksi tehdä. Kun katsoo miten ne kasvavat, oppivat, ihastuttavat ja raivostuttavat. Miettii oppiiko itse, ja mitä, ja muistaako oppimaansa. Tajuaa miten on etuoikeutettu monessa, ei vähiten rakkaudessa. Siinä että villasukat riittävät, ja että joku pienistä ja vähän isommistakin halaa, ainakin kerran päivässä.

Tuulisia öitä

Syksy on toden teolla saapunut. Tuuli riipinyt koivunlehdet, sitä mukaa kun piha peittyy keltaiseen, maisema ympärillä käy avarammaksi. Näkyy naapureita, ihmettelemme ovatko talot aina olleet näin lähellä toisiaan, säpsähdämme iltaisin toisten olohuoneen valaistuja ikkunoita. Kun tulee lumi ja pimeä, ihmettelemme jälleen.

Tuulisien lisäksi yllätyksiä, hämmennyksiä, ilahduksia. Paljon toiveita, uusia suunnitelmia, epäuskoista kiitollisuutta. Ja arkisia; imurointeja, ohrapuuroa, syntymäpäivämietintöjä. Pimeä väsyttää, peiton alla on mukavaa. Tuulten mentyä haravointi odottaa. Jos ei lumi sitä ennen.

Viikonloppu vierailuja, kampaajakäynti, hyviä ruokia, kotoistelua. Suloisia. Kaksi seuraavaa suunnitellumpia sitten, mutta nyt vain hyvä näin.

Kukkasipuleita ja kuumia juomia

Syysflunssa kieppuu ympärilläni kuin auringonlämmittämä kärpänen, ei tiedä tullako vaiko mennä. Torjun hapankaalipiirakalla, kuumalla teellä. Vielä ehkä huokeaa punaviiniä ja siitä kuumia toteja, jos mies ehtii tullessaan (kotona nyt vain herkkuviinejä, en raaski niistä). Eilinen aivastelun ja niiskutuksen ohella myös aurinkoinen – työsopimus kirjoitettu, kuukausi kotielämää ja sitten arkeen – kummastelen kuinka sopeudun kahdeksastaneljään, mutta niin muutkin. Illat jo niin pimeitä, sytyttelen tuikkuja puiden lyhtyihin. Kädensijaton kattila majoittaa isomman kynttilän valaisemaan puutarhapöytää tyynenä iltana (niitä ei ole kovin monta, eilinen oli). Aamujen aurinkohuurre vaihtuu tasaisenpilviseksi jo puoliltapäivin, flunssainen olo ei houkuttele pihapuuhiin yksin.

Huomenna siihen jo toimerrutaan, postissa odottaa puutarhahullaantuneen herätetilaus (vähän liikaa, tai aika paljonkin, mutta ei voi tietää mikä kestää, mikä ei). Pioni oli pakollisten listalla, toivon sen huolivan valitsemani paikan, ja selviävän ensi kesään. Sipuleita sinne, tänne, kuunliljojen viereen, kivikonkupeeseen, syreenin katveeseen.

Iloinen

Olemme allekirjoittaneet. Mitanneet, valinneet, arvelleet, nauraneet. Olen – iloinen. Katselin uutta kaupunkia uudella tavalla (en ole koskaan katsonut mitään tuntematonta samalla lailla – ei ole ollut tarvetta); tuo, ja tuo, ja tuokin pitää käydä, nähdä, kokeilla. Ja sitten huojennus: syksyllä on aikaa, loppukesällä mahdollisuus, ensitalvena ehtii.

Koetimme ottaa haltuun kotia, pihaa, esikoisen uutta koulua. Ajatuksen oikeasta talvesta, valoisasta kesästä, uudesta elämisestä.

Mies ei haluaisi minun virtuaalisisustavan vielä kaikkea. Outo.

S-y-y-s-l-o-m-a

Lapsilla on kaikille. Miehellä “on”. Yllättäen minullakin on. Perjantai-iltapäivällä istuin esimieshenkilön kanssa juomassa kahvia ja puhumassa työtä ja työn viertä. Keskustelun lopputulemana sain viikon ylimääräistä lomaa ja 10% palkankorotuksen.

Esikoinen oli seurakunnan 10-leirillä, me retkeilimme kaupungin kauimmaisella leikkipaikalla. Eilen mies poikineen kävi isossa marketissa ruokaostoksilla. Tänään pakkasimme eväät ja lähdimme korpeen retkeilyreitille. Pakkasaamu, keijujen usva karulla järvellä, lehdistä liukkaat polut ja kuuma kaakao laavulla. Paluumatkalla polulla huikean sininen taivas, kirkas kuulas, auringonpaiste kuin naurua. Kaupunkiin palatessa usva  ei hajonnutkaan, vaan on verhonnut koko seudun kummaan pumpuliin.

Laitoin parvekkeelle öljytuikut ja kynttilälyhdyt. Pientä valoa, pehmeää pimeää.

Tuuli vastaa ei….

Autoradio soittaa vanhaa Hectoria, sitä jota yläasteen ensimmäisellä musiikintunnilla laulettiin. Nostalgia kohahtaa suoniin. Osaan kaikki sanat ulkoa, kaikki.

Tänään sää on hellinyt. Melkein kesänlämmintä. Istun palaverissa, tunnen osaavani, olevani oikeassa paikassa. Ohimenevää tai sitten ei. Lasten liian pienet vaatteet on lajiteltu keräykseen. Turvaistuin on pesty. Mietin kasaanko unelmiani keräyskassien mukana, huojennun kun tajuan ettei niin ole.

Listaystävät kuohahtelevat, en jaksa tarttua, provosoitua. Leijun irrallani, en kovin irti maasta mutta irrallani. Mietin saanko otetta itsestäni, kaipaanko kuviteltua, mitä olen? Vetäytyminen ei kotihärdellissä onnistu, pakenen salaa, olen ajatuksissa poissa, ja vähän läsnä. Aaltoilua.

Tuoksuu kirpeältä, syksyltä, suloiselta. Tätähän tämä on, ja hyvä niin.

Sadetta ja tuulenpuuskia

Törmäilemme esimiehen kanssa hämmentyneinä toisiimme. Hip hei ja taas ihmetellään. Esimieshenkilö lähtee huomenna työmatkaan, ja minä törmäilen keskenäni. Olen unohtanut, miten hankala on tulkita (työ)yhteisöjen kirjoittamattomia sääntöjä, lukea ilmeitä ja asentoja ja ovenkahvoja. Päästä jyvälle katkonaisista lauseista, miettiä missä mennään ja miten yhdistellään. Esimieshenkilö taitaa tuntea samoin.

Syyssade kastelee kotimatkalla. Nuorimmainen niiskuttaa. Kesäkenkiä poistetaan eteisestä, huomataan että ruokapöytään varattu jättimäinen lasilevy on kolme senttiä liian leveä, osa kuravaatteista on jäänyt tarhaan. Ja että eilisiltana ulos sytytetty kynttilä lyhdyssään paloi vielä puoliltapäivin.

Ulkona tuulee, pilvet kiitävät hurjaa vauhtia, sinistä ja auringonvaloakin pilkahtelee. Päätän jatkaa kesävaatteiden lajittelua, haavetta uudesta kodista, ja varmaan paria muutakin unikuvaa vähäsen pitemmälle, aarrekarttaakin mietin. Ensi viikolla!

Illat vaihtuvat

loppukesän lempeydestä oikeaan syksyyn. Tänään ilma on ollut aurinkoinen, kirpeäkin. Tuntuu oikealta syksyltä. Tunnen riittämättömyyttä, sitä että olen ollut liian vähän kotona, tehnyt liian vähän kauniita asioita. Päätän lopettaa haikailun, sadannenjotain kerran, tarttua, olla turhautumatta. Joskus onnistun, tänään en. Haikeuttaa, itkettääkin, väsyttää.

Iltapäivällä kävelin ensimmäisen kerran uuden työmatkani kotiin päin. Työtehtävät eivät päivän aikana muuttuneet, osoite vain. Olen ollut tähänastisen työurani aina kokoonhaalituissa toimistoissa. Tässä uudessa on sliipatut työpisteet, muotoillut pöydät ja viritetty tietotekniikka. Tunnen oloni eksyneeksi, sisimmässä on pikkupaniikki. Entä jos en osaakan olla tässä. Olen hämilläni, en löydä tavaroitani, asioitani, puhelin ja tietokone eivät toimi, ensi viikolla ehkä. Päätän jälleen selvitä ensi viikosta, ja sitten helpottaa. Annan itselleni deadlineja, lupauksia. Päätä särkee.

Kotimatka palkitsee kuitenkin. Reitti on kaunis, vanhempia taloja, puutarhoja, parikin vaihtoehtoa kulkea. Vanhojen hautausmaiden puistomainen hiljaisuus, kävelen ehkä itseni irti työasioista kotimatkoilla. Toivon. Maitokaupassa ostan herkkuja illaksi.

Mies on tapaamassa uutta työryhmäänsä, palaa huomenna. Minä menen töihin lauantainakin. Sunnuntaina tulee pienten tarhakaveri leikkimään. Mietin laiskasti parvekekukkia syksyksi, perkaan kesäiset pois sunnuntaina, päätän. Etsin leivontaohjetta, huomaan ettei kotoa löydy aineita, soveltelen mielessäni. Keitän teetä tyttären kanssa, kermakaramellin makuista. Pienet saavat toiset rinkelit. Ulkona on kirkasta, hämärä tekee vasta tuloaan. Ikävöin miestä yhdeksän erotunnin jälkeen, viime viikon työmatka painaa. Väsymys hiipii ympärillä, odottaa kynttilänvaloa…