Kissojen viikset ja kasteiset kukat

Tarvitaan kaukanaoloja että voi olla lähellä. Tarvitaan muistutuksia, uudelleen ja uudelleen. Mieli rakentaa, tottumus purkaa, aika elää omaa elämäänsä.

Kun sytyttää kynttilän, kun on hämärä ja huomenna ensimmäinen päivää pidempi yö, kun ilta-aurinko valaisee yhtäkkiä pilvenraosta sen kaikkein keltaisimman koivunlatvan. Kun ihastuu ja ihailee ja riemuitsee sitä miten oma lapsi osaa, miten ne kaikki osaavat, niitä on ja rakkautta on ja tuntuu joka solussa. Kun löytää juoksemisen saadakseen omaa aikaa, ja oppii nauttimaan siitä. Kun osaa jo viimevuotista enemmän saada leivinuunin lämpimäksi, nyppiä enemmän rikkaruohoja kuin istutettuja, vähän jo tietää mitä seuraavaksi tehdä. Kun katsoo miten ne kasvavat, oppivat, ihastuttavat ja raivostuttavat. Miettii oppiiko itse, ja mitä, ja muistaako oppimaansa. Tajuaa miten on etuoikeutettu monessa, ei vähiten rakkaudessa. Siinä että villasukat riittävät, ja että joku pienistä ja vähän isommistakin halaa, ainakin kerran päivässä.

Kutkuttavaa, jouluistakin

Ne löytyivät sittenkin! Olkipukit, turunmummin lumiukko, sekalainen kasa erilaisia joulukoristeita (myös ne lasten – kunkin vuorollaan – tekemät muotopuolet mutta sitä hellyyttävämmät tontut). Samaan laatikkoon olin pakannut myös jouluelokuvia ja joulukirjoja. Esikoinen kehrää tyytyväisyyttään Melukylän joulun parissa. En ole vielä näyttänyt hänelle kuvitettua Saiturin joulua.

Tärkeimmät on tiedotettu. Rauhallinen ja onnellinen mieli. Vähän parisuhteellisia mutkia matkassa ensimmäisen talvimyrskyn ja ensimmäisen ensi-illan myötä, mutta ensinmainittu on onnellisesti ohi, ja toinenkin viikon kuluttua. Rauhoittuvaa siis siinäkin mielessä.

Nyt iltateetä, viikonloppuna adventinviettoa lasten kanssa (mies työmatkalla Porvoossa ja kurssitapaamisessa Helsingissä), pipareita (kun vain osaisin valita ohjeen) ja joulukalentereita. Onnellinen, mainitsinko?

Uusia tulevaisuudenkuvia

Illoista mustimpana alkoi miehen puhelimeen tihkua onnitteluviestejä. Valittiin. Olemme iloisia, epäuskoisia, jännityksissämme, kauhuissammekin. Tämä muuttaa niin paljon!

Ympäristön reaktiot ihmetyttävät. Äitini kauhistunut itku ilouutisesta, itku joka on jatkunut päiviä. Tiedän osan taustoja mutten jaksa ymmärtää. Tai, jaksan, jaksanhan, mutten manipuloitua. Olen elänyt läheisriippuvaisesti äidin mielialoja peilaten 35 vuotta. Tätä peliä en enää jaksa. Voin olla, olenkin, empaattinen, ymmärrän pelkonsa ja pakokauhunsa – peliin vain en enää mene mukaan. Ihmettelen itsekin.

Tätäköhän aikuisuus on? Kykyä pitää ensimmäisen kerran elämässään muiden tunnereaktiot erossa omistaan. Kaiken keskelläkin. Jos näin on, olen onnellinen.

Iltasadetta

Perjantaina ajamme poikien kanssa hellesäässä Helsinki-Vantaalle hakemaan odotetun isin kotona käymään. Perillä mies toteaa meidän ajaneen lähes tyhjällä renkaalla (moottoritietä, 120 km / h, ohitellen). Rengas täytetään ja ilma pysyy siinä. Enkelit matkassa, jälleen.

Lauantain vietimme pienperheenä, kun tytär oli isänsä luona. Loikoilua, pyykinpesua, yhdessäoloa, kahvit parvekkeella, kummallekin pienelle oma aikuinen luku- ja leikkikaveriksi. Tunnen outoa etäisyyttä miehen kanssa, paluu viikkojen erilläänolosta ottaa aikansa. Illalla on jo yhteisempää, pakkaamme eväät ja lähdemme poikien kanssa Tykkipuistoon. Rento, kiva, lämmöntäyteinen ilta ja tunnelma. Herkuttelun jälkeen pojat intoutuvat juoksemaan leirihuopamme ympärillä. Viimeisen esiintyjän aikaan pienempi oksentaa päälleni. Liikaa vauhtia, yskää ja herkkuja. Kotona suihkuttelemme koko juhlaväen raikkaaksi.

Tänään pyöräilyä, leivänmuruja sorsille, leikkipuistoa. Rentoa, rauhallista. Sää viilenee, tuntuu raikkaammalta. Illalla mies junalle, matkalle kohti Rovaniemeä. Minua itkettää, kokoan mukaan palautettavia tölkkejä ja pulloja, etteivät pojat näe, kun alahuuli vapisee. Sanoisi jotain kaunista lähtiessään, tunnin verran ennen lähtöä kierrän kuin kipeä kissa. Haluaisin kuulla miten hienoa on, että jaksan ja pärjään ja selvitän. Että on hyvä mennä kun toinen hoitaa lapset, ja kaiken arjen. En kuule, suututtaa, harmittaa, itkettää.

Palautamme tyhjät pullot, ajelemme kotiin. Kaakaota, iltasatua. Ulkona sataa jo.

Armon aika koittakoon

Myös meille nuhanenille. Eilisilta Olavinlinnassa, oikeassa kevätmyrskyssä Ristintie-näytelmässä. Tarpeen olivat kaikki autosta löytyneet viltit, tarpeen lämmittävä calvados ennen esitystä. Nyt tukkoisia sekä katsojat että Pietarimme.

Aiemman suunnitelmani pidin kuitenkin voimissaan; tänään olen raivannut ja laittanut. Siivoaminen voi toimia mielenirroitusriittinä, huomaan – ja nautin hetken siistinä pysyvästä maailmastani. Mies hakee lapsia hoidosta, ja pian rauha vaihtuu perhehälyyn.

Niistän nenääni ja nautin. Neljä pitkää päivää, rauhaa mielelle vaikkei ehkä korville.

Pääsiäisen kirjastoreissu jäi tekemättä. Turvaudun – ehkä – Tylypahkan taikamaailmaan…