Keittiön pöydänpäädyssä on ehkä rakkain kaappimme. Se palveli pitkään läheisen sisustusliikkeen astiatelineenä, ja henkaritangon tilalle kauppias oli teettänyt siihen tukevat puuhyllyt. Kun liike lopetti toimintansa, kaikki tavarat myytiin 20-50% alennuksella. Vasta hamstrattuani kaikkea pientä ihanaa, tajusin myynnin koskevan myös kalusteita. Häälahjarahoista jäi Prahanmatkan jälkeen sopiva summa, ja käytyämme molemmat erikseen silittelemässä kaappia, se muutti meille. Vanhat ovet ovat tallella, ja tätä nykyä makuuhuoneessa, sängynpäätyinä. Siihen ne ovat vähän liian kapeat, mutta niin kauniit, että haluan pitää ne esillä.
Eilen pikamökkeilimme. Mukana äiti ja veli, sekä pienet. Lapsuuden rakaspaikka myydään syksyllä, henkäilemme sitä kun vielä voimme. Äänet, puiden värinä tuulessa, järven timantit. Paikka, joka on täynnä hiljaisuutta pitää sisällään lapsuuden äänet, huudot, naurun.
Pihan juhannusruusu kukki. Satoja piikkejä varoen poimin siitä oksia maljakkoon. Siinä ne tuoksuvat, keittiön pöydällä hääkaapin edessä. Tuoksussa sekoittuvat menneet ajat, terälehtien hennonkermainen väri, mummi – äidinäiti – joka kirjailijanuransa keskellä istutti kalliomaisemaan juhannusruusun. Kaapin hyllyillä on hullunkurinen sekamelska kaikkea: aurinkoisimmat kahvimukit, muka-antiikkinen kello, lasipurkillinen viinipullonkorkkeja. Rakkaita kulhoja, keittokirjoja, säilyketölkkejä (hamsterimainen turvallisuudentarpeeni järkkyy, jos talous on liian pitkään ilman tomaattimurskaa), viini- ja calvadospulloja, kynttilöitä. Pöydän vierellä puusohva, joka sekin odottaa aikaa restauroinnille. Pariin neliömetriin niin paljon.
