Pian muuttuu

elämämme, kun ensi viikolla astun kahdeksastaneljään. Toivon jaksavani, viimeiset viikot ovat olleet uuvuttavia. Toisaalta muutos ja pakko – positiivinen sellainen – skarpata uusien asioiden ja ihmisten edessä auttavat varmasti. Arjen tekeminen sujuvaksi askarruttaa melkeineniten. Ainakin ruokahuolto on ajateltava uusiksi, valmisteltava enemmän huomisia, muistettava vaatteet, reput, synttärilahjat ja allekirjoitukset ajoissa.

En jaksa ymmärtää miksi ihmismieli tekee näistä niin suuria. Olemmehan olleet ennenkin työssäkäyvä perhe.

Ja niin seuraavan puolivuotisenkin. Jännittävää!

Siivillä

kuluu aika. Tekemistä on paljon, koko ajan. Kaikki, melkein, tuntuu mieluisalta. Ihmettelen ajantajuttomuuttani. Valo sen tekee; tottumattomalle liian pitkät illat, aikaiset aamut.

Nautin kerroksista. Siitä, että on tilaa vaihtaa paikkaa. Olemme lähellä ja liki, mutta omassa tilassamme. Mahdun kokkailemaan. Lapset juoksevat sisään ja ulos. Nurmikko on ensileikattu, odottaa toista kierrosta. Esikoinen naapurissa jo yökylässä, uuden luokkatoverin luona. Keskimmäinen tihkuu jännitystä, huomenna ensimmäinen päivä hoitopaikassa, pieni eskarilaiseni. Pienin häilää kotona kanssani, ainakin vielä. Hän leikkii omiaan, yksin, lennähtelee milloin ritarina, milloin perhosena. Ja nostelee mehumukiaan: “Malja Lordi Zeimmssille, malja hänen korkeudelleen Baijjerin herttualle! Kauan eläköön kuningat.”

Virallisesti olen työtön, mutta yhtään en työtä vailla. Huvittunut tästä statuksen muutoksesta. Millä ehtisin tästä nyt juuri? Opettelen leivinuunin lämmitystä, juttelen miehen uudesta työstä, ihmettelen oloa, elämää. Nyt on hyvä, juuri näin.

Takaisin luontoon. Elämme vain kerran. Hiiteen velvollisuudet.

Löysin rakkaan Muumilaakson mietekirjani hyllystä. Paras.

Tänään tajuntaan tuli oikeasti rahtu vapautta. Jäljellä on kaksi. Kaksi. Ei siis oikeastaan mitään, juurikaan. Väsynyt, tänään unta jo iltakymmeneltä. Lupaus itselle. Laitoin tavaroita töissä kasaan, laatikoihin, paperinkeräykseen, roskiin. Huomenna kannan niitä pois. Viimeinen oma laatikko jää odottamaan hakua auton kotiuduttua. Siihen ehtii vielä. Avaintenkin palautus vasta sitten. Olenko lauantaiaamuna vapaa? Olenko?

Alan innostua ajatuksesta. Tästäkin.

Virtailua

Kevätretki raesateeseen, uuteen pohjoiseen. Pesin ikkunoita, availin kaappeja, tutkin. Ensimmäinen yö ihmeellisiä ääniä kuunnellen, toisena nukutti makeasti.

Olen aiemminkin sanonut olevani ajelehtija. Elämässäni suurin osa asioista on tullut eteeni jostain. Harvan eteen olen tehnyt määrätietoista, pitkäjänteistä ja suunnitelmallista työtä. Silti – tai sen takia – suurin osa asioista on ollut siunauksellisia. Osaan tarttua “oikeisiin” asioihin, mutta en ehkä pyrkiä niihin kovin aktiivisesti.

Uusi virta tuo -kokemus tuli uudessa. Käy tapaamassa – tyyppinen vinkkaus poiki työtä; oman alan ja mielenkiintoisessa paikassa, ei vakituista (en toivonutkaan, nyt heti), alkaa vasta loppuvuodesta (niin kuin haaveilinkin, saan oikean tauon). Tarvitseeko siis sanoa, että uskon näihin virtaushetkiin, ja uskallan jo niihin luottaakin. Niitä tulee!

Lähtölaskentaa

Hyppään sunnuntaina miehen matkaan pohjoiseen. Potentiaalinen työpaikkatapaaminen minulle, kokouksia ja sensellaista hänelle. Ensimmäiset yhteiset yöt uudessa, ikkunanpesua, puutarhakalusteita. Jännittää.

Suunnittelen pihantutkailua, ja talon, tietysti. Siivoilua, suunnittelua, mittaamista. Pitkä, pitkä ajomatka, aikaa jutella niitänäitä, kinastella, torkkua. Kahvitauko, lounastakin yhdessä, mikä pakomatka!

Arkiarjessa taas, työssä – lasken päiviä lähtöön. Ja olen lähdöstä tyytyväinenkin. Irtipäästäminen tuntuu helpottavalta, vapauttavalta. Oikeasti uudelta alulta.

Kylmää sadetta, tarvitaanko sitä?

Miten aurinkoinen voikaan muuttua niin toisenlaiseksi? Pehmeä, lämmittävä, tuoksuva – ja tänään hämärää, peiton alle kääriytymään käskevän kylmää märkää. Lähdin, lähdimme (koska lähdettävä on), tein, sain aikaankin. Aivastelua, villasukkia, ihmettelyä (saako nyt vapaapäivän, voiko lorvia, onko tämä viikko tässä?). Sytyttelen tuikkuja iltaan, lämpöä.

Olen saanut ihanalla tavalla olla miehen sparrauskumppani uusissa työasioissa, pohdiskelussa. Tunnen itseni tarpeelliseksi (hänellekin) uudella tavalla. Iloitsen, en osaisi olla toisin. Mikä ilo, että kun toinen haluaa jakaa, toinen kaipaa kuulla. Toimiihan se päinvastoinkin, useastikin.

Työmoniasia koostuu tiedonmurusista. Kuulee jotain joltain jossain, jokin lause johdattaa uuden asian, lähteen, idean luo. Se kolmanteen. Salapoliisintyötä vaikkei uskoisi. Hajanaisia asioita, joiden ei uskoisi kuuluvan yhteen. Ihan niin kuin kirjoituksenikin.

Narsisseja ja lumivalkeaa

Olipa pääsiäinen missä kohtaa kalenteria tahansa, se tuntuu tarkoittavan takatalvea, räntäsadetta, väsähtäneisyyttä koko vuodenaikaan. Outoa, koska tänä vuonna ei luulisi lumeenkaan väsyvän. Ilmeisesti sisäänrakennettu kalenteri kuitenkin olettaa vuodenaikojen vaihtuvan tietyn logiikan mukaisesti. Uhmasin räntää, ja ostin joka tapauksessa ruukkunarsisseja. Lasten kanssa istutimme myös ohraa, joka ei ehkä ehdi ennen Turkuun lähtöä (ja kuka sen kastelee siinä välissä? Selviääkö pääsiäisruoho hukuttamalla kolmen päivän kuivuudesta?).

Toimerruin myös varaamaan itselleni ajan lääkäriin. Väsyin koko talven oirehtineeseen päänahkaan, silläkin uhalla että kotidiagnoosini osoittautuu oikeaksi (stressireaktio). Neljä kuukautta verilleraapiutunutta tukkaa on kuitenkin tarpeeksi.

Muistilistaa itselle; ensi viikolla sähköt, vesisopimukset, esikoisen paperien tilaus koulusta tulevaan. On tämäkin. On aikaa, ei ole aikaa, ei vielä viitsi, pian ei ehdi. Joko saa rastia päiviä (työsellaisia, etenkin) kalenteriin aamukamman tapaan? Työkyynisyyteni on kasvanut ärsyttäviin mittoihin, esimieshenkilön tuleva virkavapaa ei sitä juurikaan helpota. Eikä muutama keskeneräinen projektikaan. TJ 3kk ja vähän päälle. Inhoan ajatusten kääntymistä tähän, mutta ehkäpä nyt on vain aika toteuttaa viime syksystä (aiemmastakin?) kytenyt tarve ja tuska muutokselle.

Loppujen lopuksi tällainen muutoksentulo sopii vastuuttomalle; en minä muuten mutta kun… Paljon rohkeampaa olisi ollut repäistä itsensä irti vain oman tunteen tähden.

Ajatukset kuin perhoset hullut itseään toistavat. Tai jotain. Kaksi vajaata viikkoa, yksi täyteenahdettu, sitten helpotusta. Välissäkin iloa, ylellisyyttäkin (Budapest), valompaa.

S-y-y-s-l-o-m-a

Lapsilla on kaikille. Miehellä “on”. Yllättäen minullakin on. Perjantai-iltapäivällä istuin esimieshenkilön kanssa juomassa kahvia ja puhumassa työtä ja työn viertä. Keskustelun lopputulemana sain viikon ylimääräistä lomaa ja 10% palkankorotuksen.

Esikoinen oli seurakunnan 10-leirillä, me retkeilimme kaupungin kauimmaisella leikkipaikalla. Eilen mies poikineen kävi isossa marketissa ruokaostoksilla. Tänään pakkasimme eväät ja lähdimme korpeen retkeilyreitille. Pakkasaamu, keijujen usva karulla järvellä, lehdistä liukkaat polut ja kuuma kaakao laavulla. Paluumatkalla polulla huikean sininen taivas, kirkas kuulas, auringonpaiste kuin naurua. Kaupunkiin palatessa usva  ei hajonnutkaan, vaan on verhonnut koko seudun kummaan pumpuliin.

Laitoin parvekkeelle öljytuikut ja kynttilälyhdyt. Pientä valoa, pehmeää pimeää.

Mitä tarkoitan kun sanon…

Puuskahdin miehelle toissailtana sivulauseessa sitä miten vaikeaa elokuuni oli. Miten kipeää, väsyttävää, itkuista. Hän loukkaantui koska ei tiennyt silloin. Nieltyään loukkaantumisensa juttelimme. Siitä miten välillä on vaikeaa sanoa irrationaalisia tunteitaan ääneen toiselle, “koska niissä ei ole mitään järkeä, perustetta”. Koska ei jaksa toisen hyväätarkoittavaa vaihtoehtojen esittelyä. Koska ei vaan jaksa.

Luin vanhoja kirjoituksiani ja tajusin, että työ ei ole ollut minulle ilo kahteen vuoteen. Tai onhan se, mutta vain niin ajoittain, niin hetkittäin, että liian iso pala on ollut muuta. Tajuttuani sen tunsin yhtäkkistä heltymistä itseäni kohtaan; ei mikään ihme että olen niin väsynyt, niin kovin väsynyt. Vaikken olekaan, koko ajan, mutta arjen kalvaessa olen kuitenkin…

Ketä ajattelen kun sanon rakastan sinua? Ketä sinä ajattelet?

Työitsetunto aallonpohjalla

Elämä on niin huvittavaa. Minun epälooginen itsetuntoni on syyshullutteleva, ja yhdistelee asioita jotenkin väärin.

Samaan aikaan, kun työssä olen (pyydetysti) mukana kaikenlaisia fiksuja asioita käsittelevissä palavereissa ja työryhmissä, tunnen itseni superhuijariksi. Ihmettelen joka päivä sitä, miten olen onnistunut huijaamaan ihmisiä, ihan fiksuja. En osaa perustella itselleni miksi olisin oikeassa, asiantunteva, naseva, jämäkkä mielipiteissäni. Ihmettelen kompetenssiani sanoa mihinkään asiaan mitään, kummastelen muistanko oikein tai onko mitään tämänkaltaista koskaan ollutkaan, kuka ihme pitäisi minua ja mielipidettäni millään lailla uskottavana.

Näinä aallonpohjina saamani palaute työstäni on parempaa kuin koskaan. Tästä seuraa kysymys: olenko väärällä alalla? Pitikö minusta tulla näyttelijä?