Pakkassellainen

Kuura. Liukas. Kirkas. Jäätynyt sade maassa. Kosteus joka ei kuivu. Huurre jää.

ihan pian, pyörät vajaan, talvikengät kellarista, pahvilaatikot pihasta, puut liiteriin, talvirenkaat, tumput. Ihan pian.

Mitä on oikein toivoa?

Jos saa tehdä uudenvuoden toivomuksia, onko oikein toivoa eitoivottuja? Voiko olla itsekäs, tai toisen puolesta itsekäs, tai vain väsynyt (ja toivoa muutosta, tavalla millä tahansa)?  Ja jos toivookin väärin, ja toive toteutuu (väärin), kestääkö toivoja toiveensa seuraukset?

Mitä voi ja pystyy tekemään (etänä, vieläpä), jos muutosta ei voi tehdä, toista ei voi parantaa, tilannetta ei voi muuttaa, eikä toisen jaksamiseen vaikuttaa kuin näennäisesti? Voiko silloin toivoa loppua, jonkinlaista loppua asioille? Kamalan monimutkaisia, pitkällisiä ja mahdottomia pohdintoja. Eikä ratkaisuja synny, toivoen tai toivomatta…

Tauko, katko, kaamos

Ja nyt valoa kohti. Joulu, siunattu joulu on täällä. Kiireen, väsymyksen ja kaaoksen keskellä olemme nauttineet. Hämärä on sinistä, pimeä on pehmeää, ruoat hyviä ja vapaapäivät ansaittuja.

Päivien lyheneminen on nyt ohi, lähdemme valoa kohti (hiljalleen, tiedän, muistankohan?).

Lupauksia itselle, perheelle, jaksamiselle…

Pimeä pehmeä

Arkipäivät soljuvat rataansa. Ajan kulumisen huomaa useimmiten siitä, ettei kukaan ole ehtinyt tai jaksanut imuroida yläkertaa. Kynttilänvalo korvaa puutteen. Emme jaksa hermostua.

Ensilumi valaisi koko maiseman. Pihalle kurvailtiin pulkkareittejä (muistanko ensi vuonna että ojaan on maailman ihaninta laskea pulkalla?). Sitten vesisade ja liukkaus, maisema on mustana taas. Pakastuvaa, ehkä kuitenkin. Toivon valkoista lisää, enemmänkin.

Mieli askartelee muutoksissa. Pidämme vielä salaisuutta, haudomme ja hellittelemme asiaa. Jouluksi se on kuitenkin paljastumassa. Olen ihmeellisen rento, tuntuu kuin vihdoin vihdoin tämä olisi minun elämääni, meidän elämäämme, en enää tilivelvollinen äidilleni. Olipa aikakin tämän tulla; jospa seuraavat 37 vuotta olisivat omiani? Kaikella rakkaudella, äiti on tärkeä yhäkin – mutta elämäni, arkeni, rakkaani ovat minun.

Pimeän pehmeän lisäksi joulukutkutusta. Ensimmäinen oma joulu, omassa paikassa, omien kesken. Nautin sen ajattelusta etukäteen, vaikka työtyö viekin arjesta enemmän kuin ennen, ajallisesti. Ajatuksellisesti varmaan vähemmän. Ensimmäistä kertaa teen työtä, jota en mieti muualla. Huvittavaa.

Muistiinpanoja itselle: sytytä niitä kynttilöitä, nauti puhtaiden lakanoiden tunteesta, nuuhki glögiä, vie linnuille pähkinöitä. Joulutuoksuttele kotona, herkuttele pienesti ja hyvällä, iloitse arkielämästä juuri nyt. Nuku tarpeeksi, vietä hämäränhyssyä, pelaa lasten kanssa. Neulo keskimmäisen kaulaliina valmiiksi.

Nuhruisen sateen jälkeen aurinkoaamut yllättävät

Nyt ulkona on juuri sellainen, aurinko. Aamuherätys aikainen, mies Tampereen junaan, pienimmät kakkosen lastenohjelmien ääreen siksi hetkeksi. Esikko isänsä luona vanhassa kaupungissa. Pysähdyshetken jälkeen haluaisin – auringonpaisteesta huolimatta – unille, peiton alle.

Huomaan olevani pelottavan paljon yksin, ja nauttivani siitä. Yksin sosiaalisessa mielessä, siis – perhettä tässä on kokoajan, heiluen, häärien. Ehkä lataan tätä nyt syksyä ja talvea varten. Uutta työtä. Vajaa kaksi kuukautta.

Äidin vierailu herätti puutarhainnostuksen. Tai innostus – liekö oikea sana? Alan pikkuhiljaa tunnistaa mitä kaipaavat siellä, tehdä pikkuannoksina pihahommia. Olen aidosti iloinen ja järkyttävän ylpeä jokaisesta kitkemästäni puskasta. Mies ei oikein tahdo ymmärtää.

Etäisyyttä tunnen myös. Kaipaisin enemmän kehujaan, aiheettakin. Mieli on yhä kurja viime viikkoisista heitoista, en osaa päästää niistä irti sisälläni, vaikka ulkoisesti olenkin. Tunnen epäreiluksi ilkeilyt, marttyyri minussa sanoo, että muutokset on tehty hänen ehdoillaan (vaikkakin minun täysin hyväksymänäni, osa jopa aloitteestani), hänellä on jo verkostoa, ulkopuolista elämää – miksi siis myös kiukutteluoikeus (minun oikeuteni??)? Toivon, että puolittainen hurvittelureissu ja irrottautuminen avaa silmiään, omani koetan pitää auki. Tänään valitsemme lasten kanssa herkkuruokia, höpsöttelemme, leikimme.

Aurinkoaamu.

Savua ja sadetta

Eilinen oli ihmeellisen lämmin päivä. Pihailimme lasten kanssa, shoppailimme (A-tikkaat, ruokaa viikoksi), testasimme leikkipaikkoja. Saunoimme.

Tänään sade on saapunut. Opitut asiat: päiväunet ovat joskus tarpeellisia. Sadesäällä savuttaa sisälle. Rakas on rakkaampi kuin aikoihin. Ja illalla kirjastoon sadelukemista lainaamaan.

Kuvaleikkejä

Löydämme kameran. Haluan ottaa kuvia Mummalle, kysellä kasveista. Kaikkiin kuviin änkeää mukaan eskarilainen, höpönassu.

Sillävälin pienin on nukahtanut nojatuoliin.

Elämä on ihan kuin virta

Tallentelen musiikkia puhelimen muistiin, vaihdan soittoäänen loman ja lopputilin kunniaksi. Ruokin lapset lihapiirakalla. Surffailen, enlue työsähköpostia. Vilkaisen vain vähän, mutta enlue. Joka puolella kasseja, kukkia, hienoja läksiäislahjoja, mukahauskoja läksiäislahjoja. Totean ystävystyneeni esimiehen kanssa, haikea läksiäishalaus. En itkenyt, olo on hämmentynyt ja vähän jähmeä. En taida tajuta vielä.

Tästä lähdetään. Ensin Seinäjoen varteen, sitten pakkauspaluu kotiin (joka puolella banaanilaatikoita). Sitten sitä pohjoisempaa jokea kohti. Elämä on ihan kuin virta.

Uusi elämä on aloitettava juuri näin: myrskylyhty palaa maston huipussa, rantaviiva katoaa takana pimeyteen, koko maailma nukkuu. (Tove Jansson, Muumipappa ja meri).

Maailmassa ei koskaan ole järjestystä, hemuli ajatteli surullisena. Eilen oli liian kuuma ja nyt on liian märkää.

Ennustetut ukkosmyräkät kiertelevät, eikä pääni pidä siitä. Blogisurffailun jälkeen kehitän nopean teknisen pakkomielteen ikiomaan Eee:hen. Haluan koska se on söpö. Ei järjen hiventä.

Samaten haluan sitä, tätä ja tuota. Haluamatta saan kaksikymmentäkuusi banaanilaatikkoa, joita en saa pakata, koska olen epälooginen. Haluamatta jää myös välimatka; 70-tuntista ohjausviikkoa painava mies maan toisella laidalla. Sunnuntaina olemme siellä myös. Lapset ovat innoissaan. Haluan kauniin kahvinkeittimen ja puhtaan työpöydän, etenkin töissä. Jäljellä on kolme päivää, ja kaikkina niistä kaahotan edes ja takaisin. Ei lopu tekemälläkään. Viime töikseni en pääse jokilaivalle, mutta melkein juu. Esimieshenkilö haluaa farewell partyn. Olen imarreltu, ja vähän hämillinen. Mieluiten häipyisin huomaamatta.

Muuttoon on aikaa 24 päivää. Niistä suurimman osan olemme muualla. Mitä ihmettä tästä tulee? Esikoinen täyttää tänään 11 vuotta. Mihin ihmeeseen aika menee?

Kohti

Päiväni vähenevät. Varmaan konkreettisestikin, kaikilla, mutta työsellaiset eritoten. Olen (alan olla) rentoutumassa ja vähän malttamaton. Hehkuttelen etukäteen, mietin miltä tuntuu tyhjentää avokonttorin työpiste, kantaa laatikossa kellarivarastoon. Selvitelköön joku sen kaiken, sitten joskus. Ehkä. Tyhjentää tietokoneen muistista omat. Repiä ja silputa. Kantaa mappeja ja Tärkeitä Muistettavia esimiehen pöydälle; tässä tämä, tästä nämä. Nuo pitää muistaa. Tuolle voi soittaa (minullekin voi, luulen, mutta haluanko sittenkään). Loiva alku, lomaloma. Elokuussa olen jo ihmeissäni. Ei soittelekaan. Ilmankin pärjää. Niin tietysti, pitääkin. Kaipaanko sitä kuitenkin?