Vapaapäivä. Lapsillekin. Kävelemme puistotapahtumassa, piipahdamme vanhan rahtiaseman ihanassa kahvila-sisustusmyymälässä. Ulostullessa keskimmäinen tahtoo istua puistonpenkille. “Äiti tiedätkö miksi halusin että istumme tähän? Minä halusin lentoutua vähän, koska nyt on vapaapäivä, ja silloin ihmiset voivat lentoutua.” . Pienempi haluaa syliin lentoutumaan. Yhtäkkiä ei niin minkäänlaista kiirettä mihinkään. Aurinko paistaa, ihmiset kulkevat. Tässä hetkessä.
Jatkamme torille kun aika on kypsä kaikille. Ihastelua, raparperia, salaattia, onniorava. Huikopalaksi (vai onko se hiukopala, en koskaan osaa päättää) paistettuja muikkuja, sormia polttaa mutta kaikki syövät halulla, herkkua. Ihmeellisiä hetkiä, yhteisiä. Niitä joissa äänet ja tuoksut ja maut liittyvät ja liittävät kokemukset yhteisiksi, tiedämme kaikki myöhemminkin mitä tarkoittaa, kun joku muistelee Juuri Sitä Kertaa Kun.
Mikä tunne, kun tajuaa, että näistä syntyy lapsuusmuistoja, elämänmuistoja, tuttuudentunteita. Etteivät lapseni enää koe vain salaisessa maailmassaan, minun ilokseni (niinkuin pienenä, silloin kun vanhemmat ja isovanhemmat ihailevat miten suloinen yksivuotias olikaan, tai kuinka valtavan raivokohtauksen taapero saattoikaan saada). Että elämästä tulee aidosti yhteistä. Siinä on joku ihmisyyden salaisuus, valtavan hieno siemen. Olen hämilläni, ja salaa riemastunut.
