Nyt niin erilaista. Valo jatkaa, vaikka vähenee, en saa pimeästä kiinni ennen kuin se hyökyy monen kuukauden ajaksi yllemme. Lämmintä riittää, sitäkin, mutta jo erilaista. Ja valo eri väristä kuin viikko, kuukausi sitten. Kyllästynyttä. Vadelmat Kemijokiyhtiö leikkasi alas viime kesänä, nyt ei niistä riitä.

Hain salasanan, uuden, etsin sivuhistoriasta mitä ja kuka olen. Mietin mitä ja miksi ja miten. Tarpeetonta, ehkä. Sillä nyt tässä, nyt tässä.

Koetan palautua tiukasti takaisin olevaiseen, mutta vaikeaa se on. Vähän hukassa.

Luonnollista on, että se ei toteutunut, mahdollisuus. Olin reipas, luettelin hyvät puolet olevaisesta, päätin nauttia. Sitten sen ainoan joka tiesi viesti toi kyyneleet silmiin. Sen jälkeen onkin itkettänyt kaikki, West Wingin ykköskauden jaksoista alkaen. Minulla on ikävä kotiin.

Olen kiintynyt kotiin ja perheeseen. En paikkakuntaan. Tunnen itseni edelleen irralliseksi, teen mielelläni pyrähdyksiä arjen ulkopuolelle. Pitääkö paikkoihin kiintyä? Voinko elää tyytyväisenä näin? Työtyytyväistä oloa odottelen joka tapauksessa saapuvaksi vasta syksylle.

Kovin mitäänsanomaton postaus, mutta ehkä tästä. Tunnen eläväni niin pientä ja päänsisäistä elämää, että sen pukeminen luettaviksi sanoiksi on outoa. Niinkuin tikusta asiaa, tai jotain. Tässä valkoisessa kuplassani, hups ja hei.

Olemme lasten kanssa kotimiehinä. Kaksi isointa askartelevat joululahjoja. Ovi pidetään kiinni, eikä koputtamatta pääse lähimaillekaan. Keskipoika touhuilee omiaan, pienin kikattelee kanssani isolla sängyllä. Umpioelämää, selvästikin. Mainio tapa viettää vuoden pimeimpiä päiviä. Tunnelma lupaa hyvää, jouluistuvaakin. Loppuviikolla Murmanskinmatkaajakin palaa. Vietämme syntymäpäiviään. Ja laskeudumme joulutunnelmaan (se perinteinen kuusi kotiin -päivä on vielä edessä, manailuineen kaikkineen).

Tehdään tänään siis muita. Askarrellaan synttärikutsut 5-vuotiaalle merirosvolle, viedään ne päiväkotiin. Paistetaan joulutorttuja. Ollaan vaan. Parannellaan. Ehtii myöhemminkin. Ja vauvaseuraa riittää.

Kuka tässä kasvattaa, ja ketä?

Onneksi se neljävitonen tasapainottaa aina ehtiessään.

ihan pian, pyörät vajaan, talvikengät kellarista, pahvilaatikot pihasta, puut liiteriin, talvirenkaat, tumput. Ihan pian.

Kun sytyttää kynttilän, kun on hämärä ja huomenna ensimmäinen päivää pidempi yö, kun ilta-aurinko valaisee yhtäkkiä pilvenraosta sen kaikkein keltaisimman koivunlatvan. Kun ihastuu ja ihailee ja riemuitsee sitä miten oma lapsi osaa, miten ne kaikki osaavat, niitä on ja rakkautta on ja tuntuu joka solussa. Kun löytää juoksemisen saadakseen omaa aikaa, ja oppii nauttimaan siitä. Kun osaa jo viimevuotista enemmän saada leivinuunin lämpimäksi, nyppiä enemmän rikkaruohoja kuin istutettuja, vähän jo tietää mitä seuraavaksi tehdä. Kun katsoo miten ne kasvavat, oppivat, ihastuttavat ja raivostuttavat. Miettii oppiiko itse, ja mitä, ja muistaako oppimaansa. Tajuaa miten on etuoikeutettu monessa, ei vähiten rakkaudessa. Siinä että villasukat riittävät, ja että joku pienistä ja vähän isommistakin halaa, ainakin kerran päivässä.